Pieni oodi kirjallisuudelle

Olen muistaakseni aiemmin kirjoittanut siitä, miten nuorena luin kylämme koko kirjaston kannesta kanteen, etu- ja takaperin useampaan otteeseen. Sittemmin lukemiseen käytettävissä oleva aika hupeni minimiin, ja innostus hävisi joksikin aikaa kokonaan. Elämäni tylsintä aikaa! Nykyinen työni on sen luonteinen, että ehdin työpäivien aikana valitsemaan vaihtelevan määrän  hiljaa paikoillaan suoritettavia aktiviteetteja ajan kulumiseksi, ja lukeminen onkin tässä oiva vaihtoehto.

Olen aina pitänyt siitä, kun saa ensimmäistä kertaa avata uuden kirjan, jota kukaan muu ei ole vielä lukenut. Liimaus antaa vähitellen periksi ja sivut taittuvat helpommin, mitä lähemmäs loppua tullaan. En kuitenkaan halua täyttää nurkkiani kirjoilla, joita en mitä todennäköisesti tule lukemaan uudelleen. Onnekseni rakastankin uusien kirjojen taikaa enemmän kuitenkin vanhojen, käsistä käsiin kulkeneiden, hieman jo keltaisiksi muuttuneiden kirjojen sivujen tuoksua. Kirjastot ovat minulle omanlaisiaan aarreaittoja. Kirjastojen tunnelma on lähes poikkeuksetta seesteisen mystinen - toiset tankkaavat tietoa ties kuinka monetta tuntia, toiset etsivät romaanien takakansiteksteistä maailmoja, joihin upota seuraavaksi.

Suhteeni ihmisiin on toisinaan hankala, mutta kirjojen sivuilla pystyn eläytymään lähes tarinaan kuin tarinaan, henkilöön kuin henkilöön. Mielikuvissa on helppo kulkea New Yorkin katuja, rakastua Eiffel-tornin juurella palavasti tai olla osa metsäteollisuuden tekijöitä ja sijaiskärsijöitä Törmälässä. Kirjojen sivuilla tarinan voi elää omakseen ja lisätä vähän värikynää mielikuviinsa tai sitoutua juonen kulkuun orjallisesti. Toisinaan vain heittää aivot narikkaan ja lipua sivulta toiselle miettimättä sen enempää.

Kirjailijoille kiitos mielikuviemme rikastamisesta, tarinoiden luomisesta, samaistumisen tunteista ja ajatuksien herättämisestä. Kirjastoille kiitos näiden maailmojen tuomisesta käsiemme ulottuville.

Lukekaa kirjoja, tukekaa rakastamianne kirjailijoita. Kiitos kirjallisuudelle.

MINKÄ KIRJAN SÄ LUIT VIIMEKSI?

Mun viimeisin loppuun kahlattu on Ville Hytösen Luumun polte,

joka vei ihanalle sohvamatkalle takaisin Bosnia-Hertsegovinaan ja Sarajevon kaduille.

Tällä hetkellä luen Maija Vilkkumaan Nainen katolla -esikoisromaania,

joka vaikuttaa alun perusteella varsin mielenkiintoiselta!

Muistot kansien väliin

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ WSOY:N KANSSA

Some-aikakaudesta puhutaan paljon negatiivista. Ruutuajat paukkuvat punaisella, keskustelun sijaan tuijotetaan näyttöjä ja konsertit katsotaan kuvaruutujen läpi keskittymättä täysillä itse kokemukseen. On se tuonut kuitenkin positiivistakin. Iän karttuessa muistojen vaalimisella on isompi merkitys ja esimerkiksi FB:n päivittäin tarjoamat muistot kyseiseltä päivältä vuosien varrelta ovat muistuttaneet monista unohtuneista jutuista. Itse päivitän aktiivisesti etenkin Instagramia, ja sieltä tuleekin melko usein selattua vanhoja julkaisuja. Somet ovat suurilta osin korvanneet perinteiset valokuvakansiot, joita melko harva enää näinä päivinä kokoaa. 

Itse haluan kuitenkin pitää kiinni ainakin yhdestä "vanhanaikaisesta" julkaisumuodosta - kirjoista. En tiedä montaa parempaa arjen piristäjää, kuin uusi kirja, jonka avaa ensimmäisen kerran. Oli se sitten kirjakaupasta, kirjastosta tai kirppikseltä hankittu, on fiilis aina yhtä maaginen. Kannen mukana aukeaa aina uusi maailma. Mitä tulee muistojen vaalimiseen, nyt sekin on tehty hyvin helpoksi pukea kansiin.

Kuinka moni teistä on istunut alas ja keskustellut isovanhempiensa tai vanhempiensa kanssa heidän nuoruudestaan, kouluajoistaan, aiemmista toiveammateistaan, haaveistaan? En minä ainakaan. Entä kuinka moni on toivonut tehneensä niin, kun on jo ollut liian myöhäistä? Hep, minä.

WSOY on julkaissut Elma van Vlietin kehittämät täytettävät kirjat, joiden tarkoituksena on vaalia muistoja ja syventää suhdetta ihmisten välillä. Toistaiseksi kirjoja on tehty omansa äideille, isille, isoäideille ja isoisille. Minä sain näkyvyyttä vastaan kirjat Äiti. Kerro minulle sekä Isä. Kerro minulle. Kirjojen sivuilta löytyy erilaisia kysymyksiä sekä tyhjää tilaa vastausten täyttämistä varten.

Kerro minulle-kirjojen kysymykset on jaettu neljään eri kategoriaan: Lapsuus ja nuoruus, rakkaus ja äitiys/isäksi tuleminen, vapaa-aika ja mielipuuhat sekä ihminen, joka sinusta on tullut. Näiden yläkategorioiden sisällä on aihepiireihin liittyviä täsmentäviä kysymyksiä, jotka ovat käytännössä samat riippumatta siitä, kenelle kirja on suunnattu. Mikä kategoria omissa vanhemmissasi kiinnostaisi eniten?

Minä annoin nämä kirjat vanhemmilleni joululahjaksi, vaikka oikeamminhan nämä ovat lahja itselleni, kun saan ne tulevaisuudessa täytettyinä takaisin. Nappaa tästä talteen vinkki tämän vuoden äitienpäiväksi ja isänpäiväksi! Tai miksei syntymäpäivänä, nimipäivänä, juhannuksena tai ihan vaan maanantailahjana. Mikset voisi myös itse ostaa kirjaa ja antaa sen suoraan omalle lapsellesi täynnä muistoja!

Kiinnostaako muistojen vaaliminen tällä tavalla

- tai oletko ehkä jo hankkinut näitä?

Kirjat saatu näkyvyyttä vastaan WSOY:lta.

Viime hetken lahjavinkki mattimyöhäisille

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ DOCENDON KANSSA

Jouluaatto kolkuttelee jo kahden yön päässä ja vielä pitäisi hankkia lahjoja? Mikäli mitään kuningasideaa lahjan suhteen ei ole, suosittelen suuntaamaan kirjakauppaan. Kirjalahja on helppo valinta, joka todennäköisesti tulee käyttöön. Toki jos ei tiedä toisen makua kirjojen suhteen, on lahjakortti myös oiva valinta. 

Tämä nimenomainen viime hetken lahjavinkki on suunnattu etenkin elämäkerroista ja musiikista kiinnostuneille. Docendo julkaisi lokakuussa Petri Pietiläisen ja Juha Metson kirjan Junnu Vainio - Sellaista elämä on, joka valottaa esimerkiksi vaimojen, lasten, rakastajien, sisarusten ja ystävien haastattelujen kautta Junnu Vainion (1938 - 1990) elämää sekä tarinoita sanoituksien takana perusteellisesti ja salailematta. 

Vainio on sanoittanut noin 2500 kappaletta, osan kärsiessään rajusta alkoholismista, osan raitistuttuaan. Raitistumisen myötä sanoitukset hieman muuttivat luonnettaan ja riippuukin paljolti kuulijasta, kummalta aikakaudelta omat suosikit löytyvät, vai uppoaako peräti koko tuotanto mukisematta. Olen melko varma, että jokaiselta löytyy mittavasta tuotannosta ainakin muutama tuttu hyvä kappale. Omia suosikkejani ovat esimerkiksi kauniit Koskaan et muuttua saa, Laulut kun kuolevat sekä menevämpi Juhannustanssit.

Elämäni aikana olen kuullut Junnun biisejä satoja, varmaan tuhansia kertoja, etenkin lavatanssiharrastukseni kautta. Koskaan en ole kuitenkaan miehen elämään tai tekemisiin perehtynyt sen enempää. Kirja olikin todella mielenkiintoinen ja piti lukijaa koukussa hyvin tehokkaasti. Sivuilta löytyy monia tuttuja suomalaisia, joiden tarinat Juha Vainiosta on kirjoitettu mielenkiintoisesti. 

En ole itse fanaattisesti elämäkertoja lukeva, vaan seulon joukosta lähinnä niistä henkilöistä kirjoitettuja kirjoja, joista jo tiedän jotain. Olikin hyvin virkistävää lukea ihmisestä, joka on näennäisesti kaikille tuttu, mutta jonka käänteistä ei tiedä juuri mitään. Vieraammista persoonista lukeminen voi olla joskus hyvin puuduttavaa, mutta tässä tapauksessa kirja on koottu niin mainiolla tavalla, että uskon tämän sopivan monenlaisen lukijan makuun!

Voisiko tässä olla sinun pelastuksesi joululahjakriisiin? Ja tietysti, jos joululahjat on hankittu jo hyvissä ajoin, hanki kirja vaikka itsellesi. Täältä ainakin suuri suositus!

Kirja saatu postausta vastaan Docendolta.

Syksyn sadesäät hyötykäyttöön

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ DOCENDON KANSSA

Syksy ja sadesäät - mikä ihana tekosyy hautautua villasukat jalassa

ja kahvi- tai teemuki kädessä viltin alle kirjan kanssa!

Pidempään blogia seuranneet tietävätkin jo varmasti, että rakastan kirjoja. Olen pienestä pitäen ollut varsinainen lukutoukka, eikä jokasyksyinen taika petä tänäkään vuonna. Kesän jälkeen ulos ei ihan joka kelissä viitsikään lähteä, ja silloin tällöin on ihan oikeutettua skipata lenkki hyvän kirjan seurassa. 

Itse olen sairastellut enempivähempi loppukesästä asti, joten kirjojen kanssa onkin päästy jo hyvään vauhtiin. Viimeisen pari viikkoa on vaivannut ärsyttävä flunssantapainen, joka on tehokkaasti pitänyt poissa lenkkipoluilta. Onneksi raittiista ilmasta voi kuitenkin nauttia myös omalla parvekkeella viltin alla! Viime viikon työmatka Edinburghiin antoi jo viitteitä tervehtymisestä, mutta ei - edelleen kuluu nessuja tiukkaan tahtiin. 

Työmatkasta koitui myös muutama ylimääräinen vapaapäivä, jotka vietinkin Docendolta saamani Ravilegendan parissa!

Sen lisäksi, että olen nuorempana lukenut kotikyläni kirjastosta suurinpiirtein kaikki kirjat etu- ja takaperin, olen myös ollut lapsesta saakka heppatyttö. Vaikka sittemmin ajauduinkin harrastamaan ratsastusta, olen 'hevosurani aloittanut naapurin muutaman ravurin kanssa. Niitä käytiin ahkerasti katsomassa, rapsuttelemassa, harjaamassa ja paijaamassa. Ravimaailma on jokseenkin jäänyt  vuosien saatossa vieraammaksi, mutta en usko, että kukaan vähänkään raveja seurannut on välttynyt kuulemasta valmentaja ja ohjastaja Tapio Perttusesta. 

Tämän kesän Rovaniemen Kuninkuusravien yhteydessä julkaistiin Perttusesta ja hänen urastaan kertova elämäkerta Ravilegenda - Tapsa Perttusen tarina, jonka ovat kirjoittaneet toimittajat Erkki Hujanen ja Simo Kattilakoski. Kirja alkaa lapsuusvuosista kuljettaen lukijaa ajoittain hyvinkin koomisin sanakääntein Perttusen valmentajauran alkuajoille sähköttömiin pimeisiin talleihin ja Oulun vuoden 1981 Kuninkuusraveihin isänsä Mikko Perttusen juoksijan Hipon rattaille. Mukaan kuvioihin tulevat tietysti myös vaimo ja lapset.

"Sirpa leipoi kerran hääpäiväksi 11. elokuuta kakun ja kirjaili kakun päälle

numerot "11.8." Tapsa kotiutui iltamyöhällä sillä kertaa Lappeenrannan raveista,

ihmetteli koristelua ja kyseli, mitä se tarkoittaa.

- Etkö muista? Se on meidän hääpäivä, Sirpa sanoi.

- Jaa, minä jo ajattelin, että mikä meidän hevosista on noin lujaa mennyt, Tapsa pohti."

Vähemmän raveja seuranneille Tapio Perttunen lienee tutuin vuosilta 2006-2008, jolloin Perttusten kantatammasta Ponnettaresta periytynyt ilmiömäinen Saran Salama juoksi kolme perättäistä ravikuninkuutta. Ori on itseoikeutetusti saanut kirjaan myös oman osionsa, eikä parikymppisenä vuonna 2016 jalkavaivojen vuoksi lopetettu hevonen varmasti unohdu alan harrastajien tai ammattilaisten mielistä aivan heti. 

Ravilegenda on kirja, jota ei malttaisi laskea käsistään, kun sen kerran aloittaa. Toimittajien kerronta soljuu luontevasti ja hauskoilla jutuilla ryyditettynä eteenpäin, eikä kirjan sivuille ripotelluista kuvistakaan ole ollenkaan haittaa. Vaikka normaalisti en kuvitetuista kirjoista luonto-oppaita lukuunottamatta niin pidäkään, elävöittävät suurimmaksi osaksi ennalta julkaisemattomat kuvat kirjaa mukavasti tukien kerronnan kulkua. Tapsa Perttusen elämäkerta onkin oiva joululahjavinkki hevosihmiselle, vink vink! 

Onhan muuten kalentereissanne jo merkintä lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna olevista Turun Kirjamessuista? Kolmipäiväiset messut ovat itselleni syksyn kohokohta, ja olenkin jo ehtinyt harmitella, etten perjantaina taida päästä paikalle ollenkaan - ja tietenkin juuri silloin olisi paljon mielenkiintoista ohjelmaa! Lauantaina ja sunnuntaina aion kuitenkin nauttia messufiiliksistä täysin rinnoin, ja onpahan hankintalistakin jo kasvanut uhkaavasti. 

Vaikuttaako sulla vuodenaika siihen, kuinka paljon luet?

Entä mikä on sun lempikirja just nyt? Kaikki vinkit tervetulleita!

Kirja saatu postausta vastaan Docendolta.

ELÄMÄNI KIRJAT: Maria Veitola - Veitola

Yhteistyössä Johhny Kniga

Maria Veitola - feministi, bosslady ja koko kansan yökyläilijä.

Monen rakastama suosikki ja voimahahmo, mutta myös hirvittävän monen pilkan kohde ja inhokki.

Nainen, joka herättää tunteita.

Muistan törmänneeni Maria Veitolaan alkujaan YLEn Maria, Maria-ohjelmassa ja siihen ihastuneena seurannut naisen asiallisen viihdyttävää Maria!-ohjelmaa myös Nelosella. Viikosta toiseen mielenkiintoisia vieraita, suorasukaisia kysymyksiä ja pilke silmäkulmassa tehtyjä haastatteluja. Niin, unohtamatta tietenkään niitä toinen toistaan upeampia outfittejä. 

Kun kuulin Maria Veitolan julkaisevan kirjan, oli heti selvää, että se on luettava. Veitola-kirja on koostettu omaelämäkerran tyyliseksi Marian julkaistuista kolumneista, joiden lomaan hän on kirjoittanut julkaisematonta tekstiä selventämään, yhdistämään ja kokoamaan kirjaa eheäksi kokonaisuudeksi. Uudet tekstit erottuvat pinkillä värillään kolumneista, jolloin lukija pysyy hyvin kärryillä siitä, mikä on lisätty niin sanotusti jälkikäteen. 

Vaikka melko paljon olen Maria Veitolan kolumneja lehdistä (lähinnä Trendistä) lukenutkin, ei kirjan edetessä tullut deja vu-tilanteita tai minkäänlaista ärsyyntymistä siihen, että tietäisi jonkin asian kulun ennalta. Veitolan tyyli kirjoittaa iskee minuun kuin kuuma veitsi voihin ja etenkin kirjan pinkit tekstit tekevät siitä aidon ja elämänmakuisen. 

Minulla taisi mennä kirjan kannesta kanteen lukemiseen noin kuusi tuntia kahden päivän ajalle jaettuna - sitä ei yksinkertaisesti olisi malttanut laskea käsistään. Kirja on jaettua kuuteen eri jaksoon - Lapsuus, nuoruus ja parikymppisyys; äitiys; Työ, opiskelu, terveys ja työn suhde terveyteen; ihastukset ja parisuhteet; tyyli ja ulkonäkö; ystävistä; sekä bossladyn rooli ja pohdinnat työstä ja tasa-arvosta. Kolumnit eivät kulje välttämättä aikajärjestyksessä, mutta noilla aiemmassa kappaleessa mainitsemillani pinkeillä teksteillä kokonaisuus on todella toimiva ja eheä.

Kaikki aihealueita käsitellään raadollisesti ja suorasukaisesti, mutta kuitenkin huumorin kautta - taattuun Maria Veitolan tyyliin. Kirjan sisältöä on mielestäni turha lähteä avaamaan blogipostauksessa, koska kansien sisään kätkeytyy niin monta asiaa ja elettyä elämää, ettei niitä pysty referoimaan muutamaan kappaleeseen. Jos kirja ei vielä löydy sun lukulistalta tai kirjahyllystä niin ota riski - rakastu Veitolaan!

"Mä toivon, että mä voin kasvaa, horjua ja kukoistaa edelleen mun

ystävien läheisyydessä, ja sit kun me ollaan oikeasti vanhoja,

mä toivon, ettei meitä eroteta eri vanhainkoteihin ja hoitolaitoksiin,

vaan me voitais hengata edelleen yhdessä,

pitää hauskaa,

rakastaa ja muistella menneitä." 

* Kirja saatu Johnny Kniga

Torronsuon karun kauniit maisemat sekä ihana kirjavinkki!

Yhteistyössä Docendo

Näiden KAMALIEN helteiden vallitessa palaa mielellään alkukesän retkelle Torronsuolle, jolloin t-paidan kanssa tarkeneminen oli siinä ja siinä. Kuten olen useampaan otteeseen blogissakin kirjoittanut (2016, 2017 ja 2018), en ole varsinaisesti kesäihminen. Nautin parvekepuutarhan hoidosta, meressä uimisesta, auringosta ja jäätelökioskeista sekä ulkoilmakeikoista, mutta rajansa kaikella. Minulla se raja menee noin 22 lämpöasteessa, kun puhutaan Suomen ilmastosta.

Torron visiittimme osui samalla päivälle Ruostejärven lenkin kanssa, joten tutustuminen jäi melko pintaraapaisuksi. Kellon juostua jo iltaan ja uhkaavien sadepilvien ilmestyttyä taivaanrantaan päätimme kiertää lyhimmän lenkin, noin 1,5 kilometrin mittaisen Kiljamon kierroksen. Samalla poikkesimme tietysti lähellä Kiljamon parkkipaikkaa olevalla näkötornilla, jolta on u-pe-at maisemat suon yli!

Hieman ennen päiväretkeämme postiluukusta oli kolahtanut Docendolta saatu aivan ihana kirja: Tea Karvisen kirjoittama ja valokuvaama Kansallispuistot - Maamme luonnon helmet, joka kokoaa yksiin kansiin kaikki Suomen 40 kansallispuistoa. Karvinen on ammattiluontokuvaaja sekä toimittaja Rovaniemeltä ja kirjan takakansi kertoo hänen viettäneen yli 700 päivää Suomen kansallispuistoissa vuodesta 2010 lähtien.

Jo pelkästään kirjan kuvitus on henkeäsalpaavan upea - ja viimeistään elämänmakuisia, mukaansatempaavia tekstejä lukiessa toivoisi jo olevansa retkikengät jalassa astumassa pitkospuille! Koska tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole joka päivä mahdollista, on kirja mainio tapa sukeltaa luontoretkelle omassa olohuoneessa. Tämä onkin ihan ehdoton hankinta jokaiselle luonnon ystävälle! Itse inspiroiduin teoksesta suuresti ja tahdonkin just-nyt-heti Repovedelle kuuntelemaan kaakkureita tai Tiilikkajärvelle Kosevan autiotupaan yöpymään - tarinan mukaan nimi muuten juontuu kossusta sekä Kasevasta. Joko mennään?

Vuoden 2017 syksyllä julkaistu teos hyväksyttiin Valtioneuvoston kanslian toimesta myös osaksi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 virallista ohjelmaa. Kirjan lisäksi hankkeeseen on kuulunut koulukierroksia sekä luontoiltoja eri puolilla Suomea, unohtamatta kiertävää valokuvanäyttelyä.

Palatakseni Torronsuolle - Kiljamon kierroksella näki sen lyhyydestä huolimatta hyvin moninaisesti Torron luontoa. Kuten postauksen kuvituksesta voi päätellä, olin itse fiiliksissä pörheistä tupasvilloista pitkosten reunamilla. En ihan heti keksi montaa kauniimpaa maisemaa kuin valkoisenaan tuulessa huojuva tupasvilla ja ajan patinoimat pitkospuut. Keksitkö sä?

Pikainen, noin tunnin kestänyt retkemme jätti jälkeensä tiedonjanon - mitähän tuolta löytyisi, kun lähtisikin pidemmälle reitille? Kuinkahan pitkälle tätä suota riittää? Torroon on aivan ehdottomasti palattava paremmalla ajalla. Tammelan seudulle jäi muutenkin vielä todella paljon nähtävää ja koettavaa, joten ensi kesälle voisi ajatella sinne vaikka hieman pidempääkin retkeä!

Onko Torronsuo sulle tuttu paikka?

Torronsuon kansallispuisto Tammelassa
Kiljamon parkkialue:
Somerontie 732, tien nro 282, Tammela

*Kirja saatu Docendolta

ELÄMÄNI KIRJAT: Tommi Kovanen ja Jenny Rostain - Kuolemanlaakso

"Kerroin isälleni sotkeneeni asiat lopullisesti.

Sanoin haluavani vain kuolla."

""Ei hätää", ajattelin. Luistelin kiekon perään päätyyn ja toimin, kuten näissä tilanteissa meillä puolustajilla on aina ollut tapana; pari potkua maalin taakse ja odotin, että oikealta puolelta tuleva karvaaja oli lähellä. Sitten syötin laidan kautta reserven pakkiparille ja valmistauduin ottamaan taklauksen vastaan oikealta puoleltani ---

Yhtäkkiä kuului kova pamaus ja maailmani musteni. Tajuntani valtasi hiljaisuus.

          Pelikello pysähtyi aikaan 00:11 ja peli vihellettiin poikki.

Minua oli taklattu takaa kuolleesta kulmasta ja makasin jäällä tajuttomana.

Bluesin vasen laitahyökkääjä Huhtala haki saalista ja sai sen. Kirjoittamaton sääntö näissä kaksinkamppailutilanteissa on, että kolmatta miestä ei tule, ei varsinkaan pimeästä kulmasta.

Mutta Huhtala tuli - täydellä voimalla ja puolen kentän vauhdilla - suoraan selkään.

          Vaimoni oli noussut kertomuksensa mukaan seisomaan muun katsomon mukana ja jähmettynyt kauhusta paikalleen. Yleisö ulvoi vihasta ja vaati oikeutta. Toimittajat radiossa ja televisiossa ehtivät jo spekuloida taklaajalle tulevan kunnolla pelikieltoa. Se olisi kai vähintä, mitä tuomarit voisivat tässä tilanteessa tehdä."

Tommi Kovanen ja Jenny Rostain - Kuolemanlaakso (Bazar Kustannus Oy)

*     *     *

Vuosi on 2013 ja eletään tammikuun 26. päivää. Aloituskiekko on muutamaa sekuntia sitten tippunut jäähän SM-Liigan ottelussa Rauman Lukko vastaan Espoon Blues. Törkeä, ruma, epäreilu, selin olevaan pelaajaan kohdistunut taklaus aiheuttaa tuskaa, kipua, aivovamman ja Tommi Kovasen pelaajauran kariutumisen. 

Minut tuntevat sekä ne lukijat, jotka seuraavat minua myös Instagramissa, tietävät varmasti, että käyn melko aktiivisesti seuraamassa TUTO Hockeyn Mestis-otteluita paikan päällä. Jääkiekko on ehdottomasti parasta hallilla, kun tunnelma, eläytyvä yleisö, intensiiviset pelitilanteet sekä jännitys tempaavat mukaansa. Jääkiekkoa pidetään kontaktilajina, minkä seurauksena nykyään tunnetaan myös termi jääkiekkoväkivalta. Lajin historia tuntee kuolemantapauksia, halvaantumisia ja jos jonkinlaisia eri asteisia vammoja. Tuomarilinja jaksaa puhuttaa tilanteesta ja pelistä toiseen - jokaisella on oma näkemyksensä. Vaaralliset taklaukset ovat toki kiellettyjä ja rangaistavien listalla, mutta tilanteet vievät mukanaan. Näin ei saisi olla, mutta näin on.

Kuolemanlaakso tuo esiin koko tunteiden kirjon. Sivujen edetessä tunsin epäuskoisuutta, vihaa, surua ja sääliä - mutta onneksi myös helpotusta, onnea ja iloa. On käsittämätöntä, millaiseen pyöritykseen Kovanen joutui taklauksen jälkeen. Paljon fyysistä tuskaa sekä suurimpana koko loppuelämää rajoittavan aivovamman aiheuttanut taklaus muutti miehen koko elämän silmänräpäyksessä. Kirja kuvaa raa'asti, mutta mukaansatempaavasti Kovasen elämän luisun, mutta myös kuilusta ylös kapuamisen. Pohjimmiltaan kirja sisältää paljon toivoa paremmasta huomisesta.

Suosittelen tätä ihan jokaiselle, mutta erityisesti jääkiekkoa seuraaville. Vaikka taklaukset ja raju, fyysinen peli on omalla tavallaan viihdyttävämpää seurata kuin puhtaasti eteenpäin soljuva syöttely, soisi jokaisen miettivän sitä, mihin yksikin taklaus ja loukkaantuminen voi johtaa. Eikä taklauksen tarvitse edes olla tarkoituksellisesti raju tai oikeastaan edes paha - ihmiskeho ei suojavarusteidenkaan kanssa kestä mitä tahansa.

ELÄMÄNI KIRJAT: Väinö Linna - Tuntematon sotilas

"Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä.

Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen."

"Pimeydestä valkeni vähitellen harmaa, surkea aamu. Sade oli tauonnut, mutta sen kosteuden yltäkylläisyys vallitsi vielä luontoa. Kuuset tiputtelivat pisaroita oksiltaan, ja niiden märät rungot häämöttivät mustina aamun kalpeassa sarastuksessa. Ruoho kasteli miesten vaatteet läpimäriksi. Jokainen varpu ja jokainen lehti pudotti niitä kosketettaessa kokonaisen saderyöpyn. Pensaiden ja pitkien heinien välistä kietoutuivat lukemattomat hämähäkinseitit kasvoihin ja käsiin.

     Miehet värjöttivät kosteissa vaatteissaan koettaen unohtaa surkeutensa, joka vähitellen hukkui siihen tietoisuuteen, että he pian joutuisivat jälleen kokemaan tuon suurimman jännityksen, mikä ihmismielelle on tarjottavissa, nimittäin hengenmenon uhkan.

     Vihollinen vetäytyi jonkin matkaa taaksepäin, sillä päivän valjettua se olisi muuten joutunut hyvin vaikeaan asemaan. Miehet tunsivat helpotusta, jopa hyväuskoisimmat kuvittelivat vihollisen luopuvan maantiestä. He eivät onnekseen tunteneet tilannetta. He eivät tienneet, että heidän tulojäljillään vilisi vihollisia, että puhelinyhteys oli poikki, ja että he olivat vain radioyhteyden varassa. Eivätkä he tienneet, ettei divisioona maantien suunnassa ollutkaan päässyt tarpeeksi eteenpäin, joten tykistö ei ulottunut tukemaan heitä."

Väinö Linna - Tuntematon sotilas (WSOY)

*   *   *

Tuntematon sotilas. Kirja, joka on löytynyt kirjahyllystäni niin kauan kuin vain muistan. Kirja, joka löytyy useimmista muistakin suomalaisten kirjahyllyistä. Eikä suotta. Väinö Linna kuvaa vuonna 1954 ilmestyneessä sotaromaanissaan jatkosodan aikaisen konekiväärikomppanian kokemuksia eläväisesti ja mukaansatempaavasti. Komppanian esikuva on kirjailijan oma yksikkö, jalkaväkirykmentti 8. 

Etenkin nyt, kolmannen Tuntematon sotilas-elokuvan ilmestyttyä, on aihe ollut kaikkien huulilla ja tietoisuudessa. Oma suhtautumiseni elokuvaan on ristiriitainen - Edvin Laineen ohjausta parempaa ei voi olla, mutta kai tuo uusinkin pitäisi nähdä. Sanoisin kuitenkin, että lukekaa kaikki kirja.

Tuntematon sotilas on tietysti pääsääntöisesti sotaromaani, mutta myös kaunis kuvaus sen ajan luonnosta. Lisäksi Linna on onnistunut luomaan henkilöhahmoille omanlaisensa persoonat murteilla leikittelemällä. Romaani kuvaa sodan tapahtumia seikkaperäisesti ja tarkasti, kuitenkaan mässäilemättä - hyvällä maulla.

Itse olen lukenut jonkin verran muutakin sotakirjallisuutta, esimerkiksi Antti Tuurilta sekä Alistair MacLeanilta, mutta suurimmaksi osaksi itse luen kuitenkin muunlaista kaunokirjallisuutta. Väittäisin kuitenkin, että yli puolet koko elämäni aikana ostamistani kirjoista on ollut sotaromaaneja, sillä isäni lukee niitä varsin ahkerasti. Tämänpäiväisen isänpäivän kunniaksi paketista paljastuukin isän Reino Lehväslaiho-kokoelman täydentävä kirja, viimeinen puuttuva romaani.

Ihanaa isänpäivää kaikille isille!

ELÄMÄNI KIRJAT: George Orwell - Vuonna 1984

"SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

"Jostakin tulvahti kadulle paahdetun kahvin haju - oikean kahvin, ei Voiton kahvin. Winston pysähtyi tahtomattaankin. Kenties kahden sekunnin ajan hän oli lapsuutensa puoleksi unohtuneessa maailmassa. Sitten ovi paukahti jossakin katkaisten hajun niin töykeästi kuin jos se olisi ollut ääni.

         Winston kulki katukäytävää useita kilometrejä, ja hänen kohjuista haavaumaansa särki. Toisen kerran kolmeen viikkoon hän oli laiminlyönyt illan Yhteiskunnallisessa Keskuksessa: huimapäinen teko, sillä voi olla varma siitä, että Keskuksessa käynneistä pidettiin tarkkaa kirjaa. Puolueen jäsenellä ei periaatteessa ollut lainkaan vapaa-aikaa, eikä hän ollut milloinkaan yksin paitsi vuoteessa. Edellytettiin, että milloin hän ei tehnyt työtä, syönyt tai nukkunut, hän otti osaa johonkin yhteiseen virkistykseen; kaikki mikä viittasi yksinäisyyden etsimiseen, jopa vain yksin käveleminenkin, oli ainakin jonkin verran vaarallista. Uuskielessä oli sitä varten sanakin: omaeloksi sitä sanottiin, ja se tarkoitti yksilöllisyyttä ja erikoisuutta. Mutta kun Winston tänä iltana lähti ministeriöstä, huhtikuisen ilman suloisuus vietteli."

George Orwell - Vuonna 1984 (WSOY) 

*   *   *

Elämäni Kirjat-postaussarjan aloittaa itseoikeutetusti ehdoton lempiteokseni, George Orwellin Vuonna 1984. En enää muista, miksi tai kenen suosituksesta tähän kirjaan alunperin tartuin, mutta se olikin sitten menoa ensi lehdiltä lähtien. 

Vuonna 1984 on kirjoitettu vuosina 1945–1949 ja julkaistu 8. kesäkuuta 1949. Romaani vie lukijan kuvitteelliseen Oseaniaan, jossa diktaattori 'Isoveli' valvoo. Päähenkilö Winston työskentelee Totuusministeriössä väärentäen historiaa vallanpitäjien mielen mukaiseksi. Tulevaisuusfiktion keskiössä kolme suurvaltaa - Oseania, Euraasia ja Itäaasia ovat sodassa keskenään. Totuusministeriön tehtävänä onkin muuttaa historiankirjoja aina kunkin vallalla olevan tilanteen mukaiseksi.

Winston on ulospäin kurinalainen, mutta kuitenkin Isoveljeä vastaan. Kirjan tapahtumien edetessä miesrukka päätyy lopulta Rakkausministeriöön aivopestäväksi. Kuinka näin käy - ota itse selvää! Varo kuitenkin, saatat kirjan luettuasi havahtua tekemiisi ajatusrikoksiin ja olettaa Isoveljen ilmestyvän minkä tahansa kulman takaa. 

Minuun tämä kirja jätti jäljen pitkäksi aikaa, ja sen tapahtumat sekä oletettu maailmankuva pyörivät mielessä. Toistaiseksi mikään muu kirja ei ole mennyt niin ihon alle. Orwellin kuvaus tulevaisuudesta on hyytävä, toivoton. Tämä ei todellakaan ole mikään kepeä iltalukeminen, vaan enemmänkin tekstiä sinulle, joka kaipaat ajattelemisen aihetta. Vaikka tämä dystopia ei onneksi vuoteen 1984 mennessä toteutunutkaan, on romaanissa kipeän lähelle osuvia vertailukohtia. Periaatteessa toivoisin ihan jokaisen lukevan tämän kirjan, vaikka se monelle saattaa raskas kokemus ollakin. Tämä kaikki voisi olla totta - ja osiltaan muualla maailmalla onkin.

ELÄMÄNI KIRJAT: Suhteeni kirjallisuuteen ja lukemiseen

Olen jo pitkään pohtinut jonkinlaisen postaussarjan aloittamista. Retkeily ja luonnossa liikkuminen olisi ollut toki luonteva aihe, mutta blogini sisältää jo niin paljon siihen aiheeseen liittyvää juttua, etten koe pystyväni tällä hetkellä kirjoittamaan siitä aiheesta teille tarpeeksi uutta ja mielenkiintoista sisältöä. Ei huolta - luontoaiheet säilyvät kuitenkin muuten entisellään mukana sisällössä!

Suhteeni kirjoihin on säilynyt läheisenä suurinpiirtein koko elämäni ajan tähän päivään - ja toivottavasti hamaan tulevaisuuteen asti. Nyt kun Turun Kirjamessutkin lähestyvät (kolmen viikon kuluttua on täysi tohina päällä), tuntui luontevalta aloittaa postaussarja elämäni kirjoista. Haluaisinkin tästä lähin noin kerran kuussa esitellä teille jonkin minuun vaikuttaneen teoksen. Tähän ensimmäiseen osaan en halunnut vielä ottaa mitään yksittäistä opusta, vaan pieniä paloja minun kirjahyllystäni höystettynä kirjallisuussuhdekertomuksilla.

Kuvissa ei todellakaan näy kirjahyllyni koko kirjoa, mutta kuitenkin se tärkein huomio on helppo jokaisen näitä teoksia yhtään tuntevan tietää - makuni kirjallisuuden suhteen on hyvin monimuotoinen, enkä pysty lokeroimaan itseäni minkään tietyn tyylin suurkuluttajaksi. Lapsena luin kotikylän kaikki hevoskirjat läpi varmaan viiteen kertaan, mistä kerroinkin jo tässä postauksessa. Nuorena aikuisena suurin menekki taisi olla musiikkia käsittelevillä elämänkertatyyppisillä kirjoilla, joista on sittemmin siirrytty enemmän kaunokirjallisiin romaaneihin. Myös monenlaiset runot ovat kuuluneet suosikkeihin jo viitisentoista vuotta. 

Yleensä minulta lahjatoiveita kysellessä listalta löytyy kirja tai useampi - tai ainakin kirjakaupan lahjakortti. Mieskin tietää jo joululahjaksi hankkia kirjallisuutta. Aina bussilla tai junalla reissatessa laukusta löytyy vähintään yksi kirja, riippuen siitä kuinka lähellä lopputekstejä sillä hetkellä kesken oleva teos on. 

Nuorempana luin helposti parikin kirjaa viikossa, mutta nykyään tahti on enemmän kirja per kuukausi tai pari-vauhtista. Vaikka aikaa periaatteessa olisikin, on lukemisen rutiini hävinnyt jonnekin sosiaalisen median ja televisioviihteen kiemuroihin. Ehkä tämä postaussarja innostaa minutkin taas tarttumaan kirjoihin aktiivisemmin - toivottavasti myös Sinut siellä ruudun toisella puolella!