tiistai 7. tammikuuta 2020

Vuodenvaihde, uuden alku




En tiedä mitä te olette mieltä, mutta minusta vuoden 2019 oli jo korkea aika loppua. Koko aikuisikäni raskain vuosi, kiistatta. En sano, etteikö vuosi olisi tuonut mukanaan hyvääkin, mutta kokonaisuus jää päässäni miinukselle. En sano sitäkään, että joulu- ja tammikuun taite olisi jokin taikaisku, jolla kaikki nollaantuu. Henkisellä tasolla uudelleen latautuminen uuteen lukuun on kuitenkin aina hieman helpompaa.

Vuosi sitten tähän aikaan olin myös innoissani vuoden vaihtumisesta ja odotin kaikkea kaunista, hyvää ja inspiroivaa, mikä kuitenkin karisi viimeistään kevättalven auringonsäteissä. Alkuvuoden isossa roolissa elämässäni ollut ihminen ei yhtäkkiä enää ollutkaan siinä. Samaan aikaan istuin terveyskeskuksen ja laboratorion auloissa enemmän kuin varmaan koko tähänastisen elämäni aikana.

Keväällä valo pilkisti tunnelin päässä ja toi takaisin ystävän, jonka kanssa metsä on joka kerralla hieman kauniimpi ja kahvi parempaa kuin hienoimmissakaan kahviloissa. Toisen ystävän häitä tanssittiin toukokuun lopulla päivää ennen jääkiekon maailmanmestaruutta - heittämällä kesän paras viikonloppu.

Heinäkuun puolivälistä jäin ensimmäiselle ihan oikealle kesälomalle sitten opiskeluvuosien ja toteutin unelmieni kesälomareissun. Joku muu varmasti nyrpistäisi nenäänsä pienelle leirintämökille Valkeakoskella ja kotieläinpihavierailulle, mutta minulle se oli juuri se mitä halusin ja tarvitsin. Muutama päivä luonnon rauhaa ilman kiirettä, syntymäpäivän iltana kesäteatteriesitys ja kuohuviiniä. 

Arkeen paluun jälkeen seuraava musta vaihe odotti ihan kulman takana, ja elo-syyskuun vaihteessa pari viikkoa meni sumussa löydettyäni toisesta rinnasta kuopan. Nuori terveyskeskuslääkäri ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, joten mammografia- ja ultraäänilähetteiden kanssa jännitettiin kuunvaihteen yli, kunnes rintasyöpäepäily paljastui vääräksi hälytykseksi. Olin toistaiseksi onnekas.

Syyskuun loppu vei minut viikoksi työmatkalle Bosnia-Hertsegovinaan. Olen ihminen, joka ei kärsi Lappia kummemmasta kaukokaipuusta tai haaveile rantalomista. Bosnian vuoristoista ja Sarajevon kaduilta löysin kuitenkin jonkinlaisen palan itseäni. Vielä suuremman palan jätin sinne. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on matkahaave, jonka vielä joskus aion toteuttaa. Voisin tehdä tästä reissusta näin jälkikäteen oman postauksensa, sillä itselläni ei ainakaan ollut maasta kohteena minkäänlaista käsitystä!

Loppuvuosi meni henkilökohtaisella tasolla paremmin, mutta olen kärsinyt suurta ahdistusta Australian maastopaloista ja yleisesti vallitsevasta ilmastokatastrofista. Maailma on sekaisin ja ihmiset selittävät silti mustaa valkoiseksi lakaisten todellisia ongelmia maton alle. On paljon muitakin kohteita, joihin soisin ihmisten tekevän lahjoituksia, mutta nyt vetoan teihin lukijoihin Australian suhteen. Ihan jokainen sentti on tärkeä ja lahjoituksia tullaan tarvitsemaan vielä pitkään. Mikäli lahjoittaminen ei onnistu, jaa tietoisuutta paloista ja avustusmahdollisuuksista, sekin on eteenpäin! Tarvittaessa autan mielelläni juuri sinulle oikealta tuntuvan lahjoituskohteen etsinnässä, eri keräyksiä on useita. Itse lahjoitin yleiseen tukikeräykseen sekä koalojen pelastukseen.

Kaikella tällä yritin nyt ehkä sanoa sitä, että vaikka viime vuosi oli minulle raskas ja täällä hyvin epäaktiivinen, en ole kokonaan hävinnyt. Toivon vuoden 2020 olevan valoisampi niin itselleni kuin aivan jokaiselle! Onko siellä ruudun toisella puolella vielä joku muukin kuin äiti?

tiistai 3. syyskuuta 2019

On ihan ok sanoa ei


Puhelin piippaa uusista viesteistä pitkin päivää, joku soittaa, sähköpostiin kilahtaa illanviettokutsu. Kaikki mahdollisuudet vaikuttavat kivoilta – tilanteita ja tapahtumia, joissa viihtyisi varmasti. Mietit kaksi sekuntia, vastaat ”joo, mä tuun!”, ”nähdään vaan”. Kuluu tunti tai pari ja lyöt päätä seinään. Miksi taas saatoit itsesi tähän tilanteeseen, kun voisit vain mennä kotiin ja olla yksin?

Tuttu tunne?
Mulle käy näin tosi usein.







Innostun helposti hauskalta kuulostavista ideoista ja menoista, mutta mitä lähemmäs niiden toteuttamisen aika käy, sen enemmän kelaan mahdollisia skenaarioita päässäni ja pohdin, kuinka houkuttelevaa olisi perua koko juttu ja ottaa aikaa itselleen. Viidettä päivää peräkkäin. Kohteliaisuudesta en kuitenkaan peru, vaan sparraan itseni suoriutumaan lupaamistani asioista. Joskus se on tosi helppoa, toisinaan älyttömän haastavaa. Kaikesta huolimatta useimmiten myös palkitsevaa.


Jos se olisi mahdollista, viettäisin aikaani paljon enemmän eläinten parissa - niiden käyttäytymistä seuraten ja tutkien. Eläinten kanssa on helppo olla oma itsensä. Ne eivät vaadi sinulta suorituksia tai haasta keskusteluihin aiheista, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Eläimille ei tarvitse todistaa omaa viihtymistään, eivätkä ne kyseenalaista sitä, missä sinun pitäisi milloinkin olla ja mitä tehdä. Eläimelle on aivan yksi ja sama miltä näytät, mitä musiikkia kuuntelet, millaista ruokaa syöt tai mitä harrastat. Kun eläimellä on hyvä olla kanssasi, se pysyy luonasi tai muussa tapauksessa lähtee etsimään muuta tekemistä. Tästä meidän ihmisten pitäisi rohkeammin ottaa mallia! Tyly tai typerä ei pidä olla, mutta jokaisen pitäisi sisäistää se tosiasia, että oma viihtyminen ja hyvä olo ovat vain ja ainoastaan sinun itsesi kontolla.









Perhettä ja muutamia muita poikkeuksia lukuunottamatta väsyn ihmisten seuraan nopeasti. Parin tunnin sosiaalinen kanssakäyminen on minulle huomattavasti rankempaa kuin vaikka lenkillä käyminen tai jumppa, ja vaatii pidemmän palautumisen. Jollekin kokonainen päivä kotona ilman kontaktia ulkomaailmaan on kauhistus – itse olen välillä pyytänyt mieheltä nimenomaan iltaa ihan vain itsekseni. En toki ole täysin immuuni minäkään, vaan on myös olemassa niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa pystyn nimenomaan lataamaan akkuja. Yhden tällaisen sain onnekkaasti takaisin elämääni jokin aika sitten. Ja toki aiempaan viitaten, mieheni seura ei myöskään kuormita minua, mutta ihan aina ei vaan voi olla yhdessä, edes eri huoneissa tekemättä mitään.


Miksi sitten niin helposti suostumme asioihin, joita emme oikeastaan haluaisi tehdä? Sanoisin, että sen takana on se kuuluisa sisu. Suomalainen kasvatus opettaa, että mukisematta pitää kestää, pahakin ruoka syödään lautaselta loppuun, pikkuhaavereista ei itketä ja aina pitää olla vähän parempi kuin naapuri. Minä ainakin myönnän, että monesti en kehtaa kieltäytyä jostain. Käyn päässäni nopean ajatusketjun – mitä se toinen nyt ajattelee jos en mene, enhän mä nyt kehtaa olla tylsä ja kieltäytyä, suuttuuko se jos mä en mene. Oikeasti millään näistä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Ainoastaan sillä on väliä haluatko sitä itse, jaksatko, onko se hyväksi sinulle. Ei ole häpeä olla itselleen lempeä ja ajatella omaa jaksamistaan. On ihan ok sanoa ei.



Löysitkö tekstistä tuttuja tuntemuksia, ajatuksia, fiiliksiä?

Ootko sä joskus suostunut johonkin ja katunut sitä hetken päästä?

Tehdäänkö yhdessä päätös, että tästä lähin ollaan lempeämpiä itsellemme? 




Kuvat ovat viikonlopulta lapsuuteni maisemista.
En ollut silloinkaan ihmisten keskellä sulavasti sukkuloiva,
vaan vietin päivät mieluummin maalla isänäidin kanssa.





maanantai 12. elokuuta 2019

Valopiikki sadepäiviin

Aloitin työt viikko sitten maanantaina kesäloman jälkeen, ja syyskelit löivät toden teolla päälle. Muutamana päivänä kotimatkan sai taittaa ukkoskuurossa - onneksi päädyin sittenkin lataamaan bussikortille kuukauden käyttöoikeuden. Lenkille sateessa lähteminen on oikeastaan aika mukavaa, mutta työmatkat pysyttelen mieluummin kuivana. Toki, voisin kantaa mukana vaihtovaatteita, mutta jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun märät vaatteet riisuessa tekisi mieli vain kaivautua villasukat jalassa peiton alle, eikä pukea tilalle uutta työkelpoista asua kahdeksaksi tunniksi. 

Blogi vietti hiljaiseloa kevään ja melkein koko kesän, joten joitain kuvia on jäänyt julkaisematta. Nämä Friskalan retkeltä otetut - jälleen melko eläinpainotteiset - kuvat halusin julkaista niiden tunnelman takia. Nämä ovat parin kuukauden takaa, kesäkuun puolivälistä, ja kuvaavat mielestäni mainiosti vihertämään puhjenneen luonnon fiilistä. 

Friskalan lintutornin lähistöllä laiduntaa sekä karjaa että hevosia. Tornista tuli bongattua myös muutama lintu, mutta vieläkään ei ole meillä ihan tuo bongariharrastus lyönyt itseään läpi. Pitäisi ehkä hankkia jokin kunnollinen lintukirja, kiikarit ja ylipäätään tietoa siivekkäistä. Tavallaan se kuitenkin kiinnostaisi, kun usein tulee liikuttua paikoilla, joissa erilaisia lintuja olisi mahdollista bongata. 

Viime kesänä näimme Friskalassa muutaman kyyn poikasen, mutta tällä kertaa matoset pysyivät piiloissaan. Hyvä niin, itse en niistä juuri välitä.



Joko lämpimät kesäpäivät riittivät sulle, vai odotatko innolla,
pitävätkö lehdissä varovasti lupaillut lämpimät loppukuun päivät paikkaansa?