tiistai 17. maaliskuuta 2020

Koronaepidemia. Pandemia. Poikkeustila.

Elämme poikkeustilassa, jollaista Suomessa ei ole nähty. Edellinen tätä edes jotenkin vastaava tilanne on ollut sotavuosina, eikä sitäkään voi suoraan verrata. Tänään töihin mennessä kadut olivat jo melko autiot - mitä tilanne onkaan vaikka viikon päästä.

Työskentelen henkilökohtaisena avustajana, eikä minulla ole vaihtoehtoa jäädä kotiin etätöihin. Kuljen toistaiseksi töihin käyttäen julkista liikennettä, ja kaikkein eniten olenkin huolissani muiden ihmisten sokeasta välinpitämättömyydestä. Hallituksen linjauksista ja viruksen tuhoista muualla maailmassa huolimatta huolestuttavan monien mielestä on edelleen ok kulkea puolikuntoisena ihmisten ilmoilla, käydä kaupassa vaikka pari kertaa päivässä hakemassa yksittäisiä asioita, shoppailla vähän vaatteita ja järjestää illanistujaisia. 

VALOJA TAULUUN, EI OLE OK.

Pakolliset menot, suunnitelmallinen ruokakaupassa käynti ja ulkoilu on täysin ok, mutta järki päässä. Tee kauppalista, suunnittele ostokset mahdollisimman pitkälle niin, että kauppaan ei ole pakko mennä heti seuraavana päivänä uudelleen. Tarkista ennen apteekkiin menoa mikä kaikki on loppu tai vähissä ja osta ne kerralla. Jos mahdollista, valitse jokin muu kuin se kaikkein suosituin ulkoilureitti. Pese kädet, kunnolla. Et riskeeraa vain itseäsi, vaan jokaisen ihmisen, jonka kanssa olet tekemisissä lähietäisyydellä.

Puolisoni työskentelee laillani alalla, jossa etätyömahdollisuutta ei ole ja ihmiskontakteja ei pysty välttämään. Koen velvollisuudekseni vältellä tartuntaa parhaani mukaan meidän molempien töiden takia ja tässä kohtaa ahdistaa muiden hälläväliä-asenne, joka ei ylety omaa persettä pidemmälle. Virus tarttuu herkästi, eikä terveydenhuoltomme tule kestämään suurta tartuntapiikkiä, jos tätä tilannetta ei oteta vakavasti ja sairaalahoitoon asti päätyy kerralla suuri määrä ihmisiä. 

Mikäli lähipiirissäsi ei ole yhtäkään riskiryhmään kuuluvaa ihmistä, ole onnellinen. Älä kuitenkaan tuudittaudu siihen, että mahdollinen tartunta ja tauti olisivat läpihuutojuttuja perusterveellekään ihmiselle. On naiivia vedota vertaamalla perusflunssaan tai spekuloida sillä, miten vähän tartuntoja Suomessa on muihin maihin verrattuna. Todennettujen tartuntojen määrä on toki verrattain pieni, mutta todellisuudessa tartuntoja voi asiantuntijoiden arvion mukaan olla jopa 20-30 kertainen määrä, jolloin voitaisiin lähennellä jo 10 000 - ja se on paljon. Kun resurssit eivät riitä kaikkia testaamaan, ei näiden lukujen vertailussa tai niillä spekuloimisessa kuitenkaan tällä hetkellä ole mitään järkeä.

Haluaisin vedota ihan jokaiseen, joka tämän lukee. Älä ole itsekäs. Älä panikoi, älä vähättele. Tutustu luotettavissa lähteissä aiheeseen ja sen vakavuuteen. Pohdi, missä pystyt itse vielä petraamaan muiden turvallisuuden eteen. Takaa riskiryhmien edustajille omilla toimillasi mahdollisimman turvalliset olot, mutta älä jätä heitä lähelläsi yksin. Soita, viestittele, pysy saatavilla. 

Minua mietityttää juuri nyt eniten se, milloin on jälleen turvallista kokoontua perheen kesken. Vielä sitä ei ole toki sen kummemmin kielletty, mutta oma perheeni asuu huomattavasti pienemmällä paikkakunnalla, enkä haluaisi riskeerata mahdollisesti oireettomana viruksen levittämistä heille. Edellisviikon sunnuntaina, kun tilanne Suomessa oli vielä täysin erilainen, lähdimme metsäretkelle. Paistoimme makkarat tervaskantonuotiolla ja kodalla muurikkaletut sekä nokipannukahvit. Toivottavasti viimeistään kesällä pääsemme retkelle uudelleen turvallisin mielin!







maanantai 2. maaliskuuta 2020

Pieni oodi kirjallisuudelle





Olen muistaakseni aiemmin kirjoittanut siitä, miten nuorena luin kylämme koko kirjaston kannesta kanteen, etu- ja takaperin useampaan otteeseen. Sittemmin lukemiseen käytettävissä oleva aika hupeni minimiin, ja innostus hävisi joksikin aikaa kokonaan. Elämäni tylsintä aikaa! Nykyinen työni on sen luonteinen, että ehdin työpäivien aikana valitsemaan vaihtelevan määrän  hiljaa paikoillaan suoritettavia aktiviteetteja ajan kulumiseksi, ja lukeminen onkin tässä oiva vaihtoehto.

Olen aina pitänyt siitä, kun saa ensimmäistä kertaa avata uuden kirjan, jota kukaan muu ei ole vielä lukenut. Liimaus antaa vähitellen periksi ja sivut taittuvat helpommin, mitä lähemmäs loppua tullaan. En kuitenkaan halua täyttää nurkkiani kirjoilla, joita en mitä todennäköisesti tule lukemaan uudelleen. Onnekseni rakastankin uusien kirjojen taikaa enemmän kuitenkin vanhojen, käsistä käsiin kulkeneiden, hieman jo keltaisiksi muuttuneiden kirjojen sivujen tuoksua. Kirjastot ovat minulle omanlaisiaan aarreaittoja. Kirjastojen tunnelma on lähes poikkeuksetta seesteisen mystinen - toiset tankkaavat tietoa ties kuinka monetta tuntia, toiset etsivät romaanien takakansiteksteistä maailmoja, joihin upota seuraavaksi.

Suhteeni ihmisiin on toisinaan hankala, mutta kirjojen sivuilla pystyn eläytymään lähes tarinaan kuin tarinaan, henkilöön kuin henkilöön. Mielikuvissa on helppo kulkea New Yorkin katuja, rakastua Eiffel-tornin juurella palavasti tai olla osa metsäteollisuuden tekijöitä ja sijaiskärsijöitä Törmälässä. Kirjojen sivuilla tarinan voi elää omakseen ja lisätä vähän värikynää mielikuviinsa tai sitoutua juonen kulkuun orjallisesti. Toisinaan vain heittää aivot narikkaan ja lipua sivulta toiselle miettimättä sen enempää.

Kirjailijoille kiitos mielikuviemme rikastamisesta, tarinoiden luomisesta, samaistumisen tunteista ja ajatuksien herättämisestä. Kirjastoille kiitos näiden maailmojen tuomisesta käsiemme ulottuville.
Lukekaa kirjoja, tukekaa rakastamianne kirjailijoita. Kiitos kirjallisuudelle.



MINKÄ KIRJAN SÄ LUIT VIIMEKSI?

Mun viimeisin loppuun kahlattu on Ville Hytösen Luumun polte,
joka vei ihanalle sohvamatkalle takaisin Bosnia-Hertsegovinaan ja Sarajevon kaduille.

Tällä hetkellä luen Maija Vilkkumaan Nainen katolla -esikoisromaania,
joka vaikuttaa alun perusteella varsin mielenkiintoiselta!

tiistai 7. tammikuuta 2020

Vuodenvaihde, uuden alku




En tiedä mitä te olette mieltä, mutta minusta vuoden 2019 oli jo korkea aika loppua. Koko aikuisikäni raskain vuosi, kiistatta. En sano, etteikö vuosi olisi tuonut mukanaan hyvääkin, mutta kokonaisuus jää päässäni miinukselle. En sano sitäkään, että joulu- ja tammikuun taite olisi jokin taikaisku, jolla kaikki nollaantuu. Henkisellä tasolla uudelleen latautuminen uuteen lukuun on kuitenkin aina hieman helpompaa.

Vuosi sitten tähän aikaan olin myös innoissani vuoden vaihtumisesta ja odotin kaikkea kaunista, hyvää ja inspiroivaa, mikä kuitenkin karisi viimeistään kevättalven auringonsäteissä. Alkuvuoden isossa roolissa elämässäni ollut ihminen ei yhtäkkiä enää ollutkaan siinä. Samaan aikaan istuin terveyskeskuksen ja laboratorion auloissa enemmän kuin varmaan koko tähänastisen elämäni aikana.

Keväällä valo pilkisti tunnelin päässä ja toi takaisin ystävän, jonka kanssa metsä on joka kerralla hieman kauniimpi ja kahvi parempaa kuin hienoimmissakaan kahviloissa. Toisen ystävän häitä tanssittiin toukokuun lopulla päivää ennen jääkiekon maailmanmestaruutta - heittämällä kesän paras viikonloppu.

Heinäkuun puolivälistä jäin ensimmäiselle ihan oikealle kesälomalle sitten opiskeluvuosien ja toteutin unelmieni kesälomareissun. Joku muu varmasti nyrpistäisi nenäänsä pienelle leirintämökille Valkeakoskella ja kotieläinpihavierailulle, mutta minulle se oli juuri se mitä halusin ja tarvitsin. Muutama päivä luonnon rauhaa ilman kiirettä, syntymäpäivän iltana kesäteatteriesitys ja kuohuviiniä. 

Arkeen paluun jälkeen seuraava musta vaihe odotti ihan kulman takana, ja elo-syyskuun vaihteessa pari viikkoa meni sumussa löydettyäni toisesta rinnasta kuopan. Nuori terveyskeskuslääkäri ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, joten mammografia- ja ultraäänilähetteiden kanssa jännitettiin kuunvaihteen yli, kunnes rintasyöpäepäily paljastui vääräksi hälytykseksi. Olin toistaiseksi onnekas.

Syyskuun loppu vei minut viikoksi työmatkalle Bosnia-Hertsegovinaan. Olen ihminen, joka ei kärsi Lappia kummemmasta kaukokaipuusta tai haaveile rantalomista. Bosnian vuoristoista ja Sarajevon kaduilta löysin kuitenkin jonkinlaisen palan itseäni. Vielä suuremman palan jätin sinne. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on matkahaave, jonka vielä joskus aion toteuttaa. Voisin tehdä tästä reissusta näin jälkikäteen oman postauksensa, sillä itselläni ei ainakaan ollut maasta kohteena minkäänlaista käsitystä!

Loppuvuosi meni henkilökohtaisella tasolla paremmin, mutta olen kärsinyt suurta ahdistusta Australian maastopaloista ja yleisesti vallitsevasta ilmastokatastrofista. Maailma on sekaisin ja ihmiset selittävät silti mustaa valkoiseksi lakaisten todellisia ongelmia maton alle. On paljon muitakin kohteita, joihin soisin ihmisten tekevän lahjoituksia, mutta nyt vetoan teihin lukijoihin Australian suhteen. Ihan jokainen sentti on tärkeä ja lahjoituksia tullaan tarvitsemaan vielä pitkään. Mikäli lahjoittaminen ei onnistu, jaa tietoisuutta paloista ja avustusmahdollisuuksista, sekin on eteenpäin! Tarvittaessa autan mielelläni juuri sinulle oikealta tuntuvan lahjoituskohteen etsinnässä, eri keräyksiä on useita. Itse lahjoitin yleiseen tukikeräykseen sekä koalojen pelastukseen.

Kaikella tällä yritin nyt ehkä sanoa sitä, että vaikka viime vuosi oli minulle raskas ja täällä hyvin epäaktiivinen, en ole kokonaan hävinnyt. Toivon vuoden 2020 olevan valoisampi niin itselleni kuin aivan jokaiselle! Onko siellä ruudun toisella puolella vielä joku muukin kuin äiti?