Juttelin muutama päivä sitten
ensimmäistä kertaa ääneen asiasta, joka on jäänyt vaivaamaan jo
yli vuoden takaa. Aivan todella yllättäen eräs miehen pitkäaikainen tuttu
tuli (ehkä muutaman viinilasin liikaa juoneena) avautumaan minulle
siitä, kuinka elämä blogissani on niin täydellistä – olemme
aina onnellisia ja aina menossa, mikään ei koskaan harmita ja
kaikki on aina ihanaa. Tämän siinä hetkessä kiusallisen pitkään
kestäneen purkautumisen päätteeksi en muistaakseni saanut oikein
sanottua mitään, kuittasin asian hermostuneella naurahduksella.
Annanko todella sellaisen kuvan, että
elämäni on pelkkää hymyä, riemua ja onnistumista? Luulevatko
ihmiset, ettei minulla ole ikinä huonoa päivää, ettei minun ikinä
tee mieli vain kaivautua aamulla syvemmälle peittojen alle? Tietysti
joku voi niin luullakin, mutta se kertoo minulle vain siitä, ettei
kyseinen ihminen oikeasti tunne minua.
Minä en osaa, tai edes halua, päästää
ihmisiä lähelleni kovin helpolla. En ole koskaan ollut niitä,
joilla on useita ihmisiä ympärillään. En ole harrastanut
joukkuelajeja tai suostunut lapsena käymään kerhossa pientä
hetkeä pidempään. En tuntenut luokkalaisistani kuin yhden
ensimmäiselle luokalle mennessäni, vaikka kävin alakoulun todella
pienellä paikkakunnalla. Vanhemmiten olen oppinut hyväksymään
sen, ja tiedostan, etten edes tarvitse ympärilleni laumaa. Tämän
johdosta vietän toki verrattain paljon aikaa yksin, mutta olen
kuitenkin hyvin harvoin yksinäinen. Näissä minun pienissä
piireissäni harmittavinta on se, että olen myös melko ujo, mitä
tulee uusiin tilanteisiin. Tämän takia on jäänyt käymättä
todella monet tapahtumat, jotka kiinnostaisivat minua. On niin paljon
helpompi jäädä kotiin, kuin lähteä yksin kuuntelemaan
runonlausuntaa, katsomaan improvisaatioteatteria tai viihtymään
jonkin vasta muiden tietoisuuteen nousemassa olevan artistin
keikalle. Toisaalta tämä minun pieni piirini on pysynyt melko
muuttumattomana jo pitkään - en koe tarvetta vaihtaa ympäröiviä
ihmisiä sisustustrendivillitysten lailla ilman painavaa syytä.
Voisin helposti kirjoittaa viikottain
siitä, miten joku tilanne on ollut ahdistava, miten olisin halunnut
lähteä käymään jossain, mutta jäinkin kotiin tai miten miehen
naama nyt vaan aamulla sattui ärsyttämään ilman mitään sen
suurempaa syytä. Mutta, miksi jokaisen puolitutun tai kanssani
useamman kerran viikossa samalla maitohyllyllä asioivan pitäisi
olla ajantasalla näistä tuntemuksista ja tapahtumista? Miksi minun
pitäisi avata pelkojani ja puutteitani, kun voin kirjoittaa
hyvänmielenpostauksia mukavista aiheista ja palata niihin hetkiin
hymyillen läppärin ääressä?
Tyydyn toteamaan, ettei minun elämäni
ole täydellistä. Toivon oikeastaan, ettei kenenkään ole. Jos
kaikki sujuisi aina tanssien ja laulaen, eivät onnistumiset ja
pienet ilot tuntuisi lopulta enää miltään. Tänään olen
onnellinen esimerkiksi siitä, että sain viettää aikaa äitini
kanssa ja tein parasta pizzaa ikinä. Viime yön nukuin kuitenkin
huonosti ja aamu oli kurja. Siitä en kuitenkaan aio kirjoittaa julkisesti, koska ne ovat asioita, jotka kuuluvat korkeintaan
hyville ystäville. Eivät jokaisen kylänmiehen
iltapäiväkahvikeskusteluihin.