Bloggaajan täydellinen elämä

Juttelin muutama päivä sitten ensimmäistä kertaa ääneen asiasta, joka on jäänyt vaivaamaan jo yli vuoden takaa. Aivan todella yllättäen eräs miehen pitkäaikainen tuttu tuli (ehkä muutaman viinilasin liikaa juoneena) avautumaan minulle siitä, kuinka elämä blogissani on niin täydellistä – olemme aina onnellisia ja aina menossa, mikään ei koskaan harmita ja kaikki on aina ihanaa. Tämän siinä hetkessä kiusallisen pitkään kestäneen purkautumisen päätteeksi en muistaakseni saanut oikein sanottua mitään, kuittasin asian hermostuneella naurahduksella.

Annanko todella sellaisen kuvan, että elämäni on pelkkää hymyä, riemua ja onnistumista? Luulevatko ihmiset, ettei minulla ole ikinä huonoa päivää, ettei minun ikinä tee mieli vain kaivautua aamulla syvemmälle peittojen alle? Tietysti joku voi niin luullakin, mutta se kertoo minulle vain siitä, ettei kyseinen ihminen oikeasti tunne minua.

Minä en osaa, tai edes halua, päästää ihmisiä lähelleni kovin helpolla. En ole koskaan ollut niitä, joilla on useita ihmisiä ympärillään. En ole harrastanut joukkuelajeja tai suostunut lapsena käymään kerhossa pientä hetkeä pidempään. En tuntenut luokkalaisistani kuin yhden ensimmäiselle luokalle mennessäni, vaikka kävin alakoulun todella pienellä paikkakunnalla. Vanhemmiten olen oppinut hyväksymään sen, ja tiedostan, etten edes tarvitse ympärilleni laumaa. Tämän johdosta vietän toki verrattain paljon aikaa yksin, mutta olen kuitenkin hyvin harvoin yksinäinen. Näissä minun pienissä piireissäni harmittavinta on se, että olen myös melko ujo, mitä tulee uusiin tilanteisiin. Tämän takia on jäänyt käymättä todella monet tapahtumat, jotka kiinnostaisivat minua. On niin paljon helpompi jäädä kotiin, kuin lähteä yksin kuuntelemaan runonlausuntaa, katsomaan improvisaatioteatteria tai viihtymään jonkin vasta muiden tietoisuuteen nousemassa olevan artistin keikalle. Toisaalta tämä minun pieni piirini on pysynyt melko muuttumattomana jo pitkään - en koe tarvetta vaihtaa ympäröiviä ihmisiä sisustustrendivillitysten lailla ilman painavaa syytä.

Voisin helposti kirjoittaa viikottain siitä, miten joku tilanne on ollut ahdistava, miten olisin halunnut lähteä käymään jossain, mutta jäinkin kotiin tai miten miehen naama nyt vaan aamulla sattui ärsyttämään ilman mitään sen suurempaa syytä. Mutta, miksi jokaisen puolitutun tai kanssani useamman kerran viikossa samalla maitohyllyllä asioivan pitäisi olla ajantasalla näistä tuntemuksista ja tapahtumista? Miksi minun pitäisi avata pelkojani ja puutteitani, kun voin kirjoittaa hyvänmielenpostauksia mukavista aiheista ja palata niihin hetkiin hymyillen läppärin ääressä?

Tyydyn toteamaan, ettei minun elämäni ole täydellistä. Toivon oikeastaan, ettei kenenkään ole. Jos kaikki sujuisi aina tanssien ja laulaen, eivät onnistumiset ja pienet ilot tuntuisi lopulta enää miltään. Tänään olen onnellinen esimerkiksi siitä, että sain viettää aikaa äitini kanssa ja tein parasta pizzaa ikinä. Viime yön nukuin kuitenkin huonosti ja aamu oli kurja. Siitä en kuitenkaan aio kirjoittaa julkisesti, koska ne ovat asioita, jotka kuuluvat korkeintaan hyville ystäville. Eivät jokaisen kylänmiehen iltapäiväkahvikeskusteluihin.