lauantai 30. syyskuuta 2017

Ystävistä ja ystävyydestä



Minä olen ihminen, joka ei erityisesti pidä muista ihmisistä. Koen harvoin kaipuuta ihmisten keskelle, enkä laita muutamankaan päivän yksinoloa silloin tällöin ollenkaan pahakseni. Joskus haaveilen erakoitumisesta Lapin lumoaviin maisemiin, elämästä pienessä mökissä alkeellisissa oloissa.

Viihdyn Turussa ja kaupungin sykkeessä, mutta säännöllisesti - yhä useammin - tulee kaipuu rauhallisempiin ympyröihin. Onneksi miltei koska tahansa on mahdollista lähteä vanhempien luo pikkukylän rauhaan.





En ehkä kuitenkaan kestäisi erakoitua kokonaan. Jokainen tarvitsee ystäviä, eikä yksinolo tee pidemmän päälle kenenkään psyykelle hyvää. Olen pienestä pitäen viihtynyt mainiosti omissa oloissani, enkä ole ikinä kerännyt ympärilleni kaverilaumaa, mutta aina on ollut ne muutamat ystävät.

Minun maailmassani ihmissuhteet solmitaan kestämään. Elämääni tulleista ihmisistä useimmat ovat pysyneet. Minulla ei ole tarvetta - tai edes halua olla jokaisen kaveri, mutta tarvittaessa tulen lähes kenen kanssa tahansa toimeen. Ystävyydelle pyrin antamaan kaikkeni.






Ystävilleni olen lojaali ja parhaani mukaan heidän ystävyytensä arvoinen. Kuuntelen ilot ja murheet, pidän salaisuudet ja annan aikaa. Näin ollen odotan tietysti heiltä samaa. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, en minä ainakaan.

Liian usein huomaa istuvansa kahvitreffeillä puhelin kädessä.
"Oota hetki, mä katon tän yhen viestin."

Aion haastaa itseni, ja heitän haasteen samalla myös kaikille teille. Ensi kerralla aion laittaa puhelimen laukkuun, ja keskittyä seurassa olevaan ihmiseen. Antaa aikaani sataprosenttisesti, en välillisesti viestien ja Instagram-tykkäyksien sivussa. Kysyä kuulumisia, ja oikeasti kuunnella. Pyytää ystävää kahville tai käydä vaikka ovella piipahtamassa silloinkin, kun toisella on hankalaa.

Olen itse muutaman kerran törmännyt siihen, että olen avautunut näennäisesti siinä hetkessä suurista ja ylitsepääsemättömän tuntuisista ahdistuksista, jolloin toisen mielenkiinto kuulumisiini on lopahtanut täysin. Liian usein kaikki on kivaa ja mukavaa niin kauan, kuin kaikilla on kivaa ja mukavaa.

Soita.
Laita se viesti.
Kuuntele. 


Kuvat ovat Kuusiston linnanraunioilta, jossa kävimme 
ystäväpariskunnan kanssa grillaamassa iltapalaa pari päivää sitten.

Arvokkainta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa, on aikaa.

6 kommenttia:

  1. Hyvä postaus! :)

    Komppaan täysillä tota kännykkäasiaa, ja itseäni ainakin häiritsee ihan suunnaattomasti se, kun olen vaikkapa kaffella jonkun kaverini kanssa, joka vain läästii kännykkää koko ajan samalla, kun keskustelemme. Tulee ihan sellainen olo, että haluaako se nyt edes viettää aikaa minun kanssani, kun täytyy kaiken aikaa hakea muutakin seuraa/tekemistä. :(

    Tunnistin muuten jo ekasta kuvasta, missä ollaan. Miten niin olen viettänyt liikaa aikaa Kuusiston nuotiopaikalla? :D

    viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Mulla tuntuu parilla tuttavalla tosin olevan ihan vain sellainen tapa, että puhelin on "kasvanut käteen", eikä varsinaisesti haittaa heidän keskittymistään tilanteeseen. Katsekontakti ja läsnäolo kuitenkin puuttuvat auttamatta.

      Tuo Kuusiston nuotiopaikka on kyllä mainio! Kaikessa yksinkertaisuudessaan todella toimiva :)

      Poista
  2. Itse olen sisimmässäni todella intovertti, vaikka ihmisten keskuudessa ollessani sitä minusta uskoisikaan. Olen todella avoin ja helposti löydän mukavaa juttuseuraa milloin kaupan kassajonosta, milloin puistosta. Mutta ne ovat vain hetkiä. Hetkiä sen ulkopuolella, kun pääsen itselleni kaikkein ominaisimpaan tilaan: yksinoloon.

    Asumme rauhallisella paikalla ns. metsän siimeksessä, mikä on itselleni tilanteena oikein kultakimpale. Rauha ja hiljaisuus. Nautin ottaa mukaani vain koiran tai koirat ja samoilla metsässä, omia ajatuksiani kuunnellen. Kaikkein täydellisintä.

    Voin yhtyä tekstiisi tuossa, etten ole koskaan ollut ns. kaverijoukon ympäröimä. Minulla on ne muutamat todella hyvät ystävät, joiden kanssa ystävyys kulkee mukana vuodesta ja vuodesta toiseen. Sen sijaan, että viihtyisin isossa kaveriporukassa, nautin nähdä ystäviäni kahden kesken, keskustellen niitä ja näitä. Kuunnella ja tulla kuulluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan täysillä tuota kahdenkeskisyyttä! En koe olevani mitenkään keskittymishäiriöinen, mutta ahdistun helposti hälinästä ja kaikesta ylimääräisestä tai sekavasta. Parasta antia tapaamisista saa irti keskustelemalla keskustelut loppuun asti, eikä poukkoilemalla porukassa aiheesta toiseen.

      Kiitos kommentista, aivan upeita kuvia blogissasi! Tulen varmasti vierailemaan siellä jatkossakin. :)

      Poista
  3. Minä häilyn jossain introvertin ja ektrovertin rajamailla - tai oikeastaan en puolivälissä vaan sahaan niiden välillä. Välillä kaipaan yksinoloa ja välillä seuraa. Toisaalta nautin isosta porukasta ja jutustelusta ja toisaalta rakastan sitä, että minulla on myös läheisiä ystävyyssuhteita, jotka kestävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä haluaisin viihtyä isommissakin porukoissa, helpottuisi ihan jo kaikki bloggaajatapaamistilanteetkin :D Iän myötä onneksi ns. sietokyky on kasvanut, ja tällaiset tilanteet ovat ahdistavan sijaan enemmänkin vain väsyttäviä, kun joutuu keskittymään ihan eri tavalla.

      Poista