Kuralan karvaiset asukkaat

Postasin jo aiemmin tänä kesänä, toukokuussa, Kuralan kylämäen kesäasukeista. Silloin paikalla olivat vasta osa lampaista. Muitakin laiduntajia on ollut kova hinku päästä katsomaan, mutta aloitettuani uuden työn kesäkuun puolivälissä, ovat nämä pari kuukautta menneet aika hujauksessa ohi. Nyt viimein kuitenkin koitti uusintavisiitin aika!

Vähän hirvitti, minkämoinen ruuhka tiluksilla on sunnuntai-iltapäivästä, mutta muita ihmisiä oli vain kourallinen. Keli oli hieman sadetta enteilevä ja tuulinen - liekö se saanut monet jäämään kotiin.

Sisätilojen kiertäminen jätettiin tällä kertaa kokonaan välistä navettaa lukuunottamatta, ja keskityttiin täysin paikan eläintarjontaan. Komean kukon luotsaama kanakatras oli tutulla paikalla navetan liepeillä. Kanoista olen pitänyt aina - varmaan siksi, että isäni äidillä niitä oli, kun olin pieni. Mamman kanssa tuli hoidettua lintuja ja häärättyä kanalassa tunti jos toinenkin. Mammalle kanat olivat loppuun asti tärkeitä, ja niitä hän muisti vielä vanhainkodissa asuessaankin, vaikka muutoin muistiin olikin tullut niin pieniä kuin vähän suurempiakin aukkoja.

Rakkauteni lampaita kohtaan taas ei liene kenellekään blogia tai etenkin Instagram-tiliäni seuranneelle jääneen epäselväksi. En tiedä mistä erityinen suhde lampaisiin kumpuaa, mutta toivoisin joskus omistavani muutaman oman. Jos se olisi mahdollista, ottaisin kymmenen heti nyt parvekkeelle.

Kuralassa useimmat eläimet ovat hyvin kesyjä - lampaat etenkin, ja tulevat aidalle kerjäämään voikukanlehtiä. Vihreät nokkosia lukuunottamatta oli aidanreunukselta jo melko tehokkaasti kaluttu, mutta pelkät rapsutuksetkin kavereille kelpasivat mainiosti.

Erityinen paikka sydämessäni on paikan hevosilla. Heppatyttö olen ollut aivan pienestä pitäen, mutta aikuisuuden tuomat velvollisuudet ja riittämätön aika verottavat nykyään harrastamista valitettavan paljon. En ole Turun seudulta löytänyt tallia, jossa käydä, joten tallille pääsen vain silloin, kun vanhemmillani käydessä ehdin. Aiemmin minulla on ollut vuokrahevosia, mutta nykyinen elämänrytmi ei oikein salli sellaista tässä kohtaa.

Laiduntavien hevosten katselussa on jotain maagista. Luultavasti istuisin hevoshaan laidalla päivät läpeensä, jos se olisi mahdollista. En silti ikinä haluaisi sitä hevoshakaa omaan pihaani, enkä välttämättä edes omaa hevosta. Kaiken ilon ja onnen mukana hevonen tuo suuren vastuun ja omanlaisensa taakan - sitä ei noin vain viedä autolla viikoksi äidin ja isän hoiviin hiekkalaatikon kera.

Toistaiseksi tyydyn ihastelemaan kotieläimiä muiden mailla ja halailemaan pitkään ja hartaasti toivottua kissaani niidenkin edestä!