Vuorokausi myöhemmin

Se, mitä Turun keskustassa tapahtui eilen juuri näihin aikoihin, on äärimmäisen julmaa, kamalaa ja pelottavaa. Vuorokausi on kulunut, ja elämä alkanut palautumaan normaaleihin uomiinsa suurimmilta osin. Kaikilla näin ei kuitenkaan käy - ehkä enää ikinä. Veriteon uhrien, niin fyysisiä kuin henkisiä vammoja saaneiden puolesta itse toivoisinkin, ettei kukaan enää jakaisi millekään medialle enempää kuvia tai videoita tämän julman iskun uhreista tai verilammikoista.

Vaikka nykysuomalaiselle monesti ensimmäinen reaktio esimerkiksi onnettomuuspaikoille tultaessa on kaivaa älypuhelin taskusta, tulee muistaa jotain. Se, ettei onnettomuuden tai tällaisen hirmuteon uhri ole kukaan sinulle läheinen, ei sulje pois sitä, että hän on kuitenkin jonkun lapsi, ehkä itsekin vanhempi, rakastettu ja jollekin tärkeä ihminen. Ja ylipäätään - se uhri on ihminen. Haluaisitko, että sinun kuviasi leviteltäisiin mediassa muiden kauhisteltaviksi ja uteliaiden tirkisteltäväksi samassa tilanteessa? Jokainen pystyy varmasti ilman kuviakin hahmottamaan tilanteen vakavuuden. Itse jaan elämääni ja siihen sisältyviä tapahtumia melko ohuenkin filtterin läpi someen, mutta hei joku raja.

Tällaisenkaan jälkeen, en suostu antamaan pelolle ylivaltaa. Varovaisuus on tervettä, mutta nähdäkseni on turha alkaa systemaattisesti välttämään tiettyjä tilaisuuksia tai tilanteita. Koska tahansa, missä tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Haluan säilyttää uskoni hyvään. Se ei tee minusta sinisilmäistä tai tyhmää. Haluan kohdata jokaisen ihmisen ihmisenä ja uskoa hänen hyviin tarkoitusperiinsä, kunnes toisin todistetaan. Vihalla saadaan aikaan vain lisää vihaa, pelkoa, epävarmuutta ja huonoa oloa. 

Se, mitä pohjimmiltani haluan kaiken tämän sekavan tekstin jälkeen sanoa, on että pysytään yhdessä. Olen syvästi pahoillani kaikkien uhrien sekä heidän läheistensä puolesta. Antakaa kaikki poliisille työrauha, älkääkä aiheuttako typeriä selkkauksia pelkkien uskomusten tai huhujen perusteella.