Saatuani viime kesänä alle kunnollisen pyörän, ovat etenkin Ruissalon pyörätiet tulleet tutuiksi. Kesäisin saaren luonto on parhaimmillaan ja niityillä on eläimiä ylämaankarjasta lampaisiin ja hevosiin kesälaitumillaan. Aika usein puskissa vilahtaa luonnonvaraisiakin nelijalkaisia, kuten metsäkauriita ja jäniksiä.
Eilen illalla polkaisin Kuuvaan. Kuuvannokassa kalliota riittää niin pitkälti, että oman rauhallisen paikan löytää varmasti niin halutessaan. Itse en nähnyt kuin kaksi pariskuntaa, jotka hekin olivat jo lähdössä pois päin.
Olin liikkeellä samoihin aikoihin, kun ruotsinlaivat tekivät lähtöä naapurimaan vesille ja aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea horisonttiin. Meri itsessään on jo omalla tavallaan lumoavaa katseltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta kun siihen vielä yhdistää punertuvan taivaan ja ylipäätään sellaiset maisemat kuin Kuuvannokassa, ei kotiin malttaisi lähteä ollenkaan.
Olen jo niin tottunut asumaan lähellä vettä, oli se sitten joki tai meri, etten ehkä edes viihtyisi aivan sisämaassa enää. Joskus nuorempana meri oli jotain, jonka näki lähinnä ulkomailla, nyt siitä on tullut osa jokapäiväistä elämää.
Polkiessani kotiinpäin Ruissalosta, bongasin yhdeltä niityltä mustan tamman, jota en ollut huomannut menomatkalla ollenkaan. Joko tamma oli tuolloin jossain syrjemmässä piilossa, se oli vasta tuotu laitumelle tai ehkä karannut jostain sadusta. Sen hieman hermostuneesta olemuksesta päätellen tuo vasta niitylle tulo lienee todennäköisin vaihtoehto. Tyyppi malttoi hetkeksi tulla aidan vierelle moikkaamaan, mutta laitumen läpi poukkoillut metsäkauris säikäytti sen jälleen kauemmas. Täytyy ehkä mennä moikkaamaan tammaa uudemmankin kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti