Vuodenvaihde, uuden alku

En tiedä mitä te olette mieltä, mutta minusta vuoden 2019 oli jo korkea aika loppua. Koko aikuisikäni raskain vuosi, kiistatta. En sano, etteikö vuosi olisi tuonut mukanaan hyvääkin, mutta kokonaisuus jää päässäni miinukselle. En sano sitäkään, että joulu- ja tammikuun taite olisi jokin taikaisku, jolla kaikki nollaantuu. Henkisellä tasolla uudelleen latautuminen uuteen lukuun on kuitenkin aina hieman helpompaa.

Vuosi sitten tähän aikaan olin myös innoissani vuoden vaihtumisesta ja odotin kaikkea kaunista, hyvää ja inspiroivaa, mikä kuitenkin karisi viimeistään kevättalven auringonsäteissä. Alkuvuoden isossa roolissa elämässäni ollut ihminen ei yhtäkkiä enää ollutkaan siinä. Samaan aikaan istuin terveyskeskuksen ja laboratorion auloissa enemmän kuin varmaan koko tähänastisen elämäni aikana.

Keväällä valo pilkisti tunnelin päässä ja toi takaisin ystävän, jonka kanssa metsä on joka kerralla hieman kauniimpi ja kahvi parempaa kuin hienoimmissakaan kahviloissa. Toisen ystävän häitä tanssittiin toukokuun lopulla päivää ennen jääkiekon maailmanmestaruutta - heittämällä kesän paras viikonloppu.

Heinäkuun puolivälistä jäin ensimmäiselle ihan oikealle kesälomalle sitten opiskeluvuosien ja toteutin unelmieni kesälomareissun. Joku muu varmasti nyrpistäisi nenäänsä pienelle leirintämökille Valkeakoskella ja kotieläinpihavierailulle, mutta minulle se oli juuri se mitä halusin ja tarvitsin. Muutama päivä luonnon rauhaa ilman kiirettä, syntymäpäivän iltana kesäteatteriesitys ja kuohuviiniä. 

Arkeen paluun jälkeen seuraava musta vaihe odotti ihan kulman takana, ja elo-syyskuun vaihteessa pari viikkoa meni sumussa löydettyäni toisesta rinnasta kuopan. Nuori terveyskeskuslääkäri ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, joten mammografia- ja ultraäänilähetteiden kanssa jännitettiin kuunvaihteen yli, kunnes rintasyöpäepäily paljastui vääräksi hälytykseksi. Olin toistaiseksi onnekas.

Syyskuun loppu vei minut viikoksi työmatkalle Bosnia-Hertsegovinaan. Olen ihminen, joka ei kärsi Lappia kummemmasta kaukokaipuusta tai haaveile rantalomista. Bosnian vuoristoista ja Sarajevon kaduilta löysin kuitenkin jonkinlaisen palan itseäni. Vielä suuremman palan jätin sinne. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on matkahaave, jonka vielä joskus aion toteuttaa. Voisin tehdä tästä reissusta näin jälkikäteen oman postauksensa, sillä itselläni ei ainakaan ollut maasta kohteena minkäänlaista käsitystä!

Loppuvuosi meni henkilökohtaisella tasolla paremmin, mutta olen kärsinyt suurta ahdistusta Australian maastopaloista ja yleisesti vallitsevasta ilmastokatastrofista. Maailma on sekaisin ja ihmiset selittävät silti mustaa valkoiseksi lakaisten todellisia ongelmia maton alle. On paljon muitakin kohteita, joihin soisin ihmisten tekevän lahjoituksia, mutta nyt vetoan teihin lukijoihin Australian suhteen. Ihan jokainen sentti on tärkeä ja lahjoituksia tullaan tarvitsemaan vielä pitkään. Mikäli lahjoittaminen ei onnistu, jaa tietoisuutta paloista ja avustusmahdollisuuksista, sekin on eteenpäin! Tarvittaessa autan mielelläni juuri sinulle oikealta tuntuvan lahjoituskohteen etsinnässä, eri keräyksiä on useita. Itse lahjoitin yleiseen tukikeräykseen sekä koalojen pelastukseen.

Kaikella tällä yritin nyt ehkä sanoa sitä, että vaikka viime vuosi oli minulle raskas ja täällä hyvin epäaktiivinen, en ole kokonaan hävinnyt. Toivon vuoden 2020 olevan valoisampi niin itselleni kuin aivan jokaiselle! Onko siellä ruudun toisella puolella vielä joku muukin kuin äiti?