On ihan ok sanoa ei

Puhelin piippaa uusista viesteistä pitkin päivää, joku soittaa, sähköpostiin kilahtaa illanviettokutsu. Kaikki mahdollisuudet vaikuttavat kivoilta – tilanteita ja tapahtumia, joissa viihtyisi varmasti. Mietit kaksi sekuntia, vastaat ”joo, mä tuun!”, ”nähdään vaan”. Kuluu tunti tai pari ja lyöt päätä seinään. Miksi taas saatoit itsesi tähän tilanteeseen, kun voisit vain mennä kotiin ja olla yksin?

Tuttu tunne?

Mulle käy näin tosi usein.

Innostun helposti hauskalta kuulostavista ideoista ja menoista, mutta mitä lähemmäs niiden toteuttamisen aika käy, sen enemmän kelaan mahdollisia skenaarioita päässäni ja pohdin, kuinka houkuttelevaa olisi perua koko juttu ja ottaa aikaa itselleen. Viidettä päivää peräkkäin. Kohteliaisuudesta en kuitenkaan peru, vaan sparraan itseni suoriutumaan lupaamistani asioista. Joskus se on tosi helppoa, toisinaan älyttömän haastavaa. Kaikesta huolimatta useimmiten myös palkitsevaa.

Jos se olisi mahdollista, viettäisin aikaani paljon enemmän eläinten parissa - niiden käyttäytymistä seuraten ja tutkien. Eläinten kanssa on helppo olla oma itsensä. Ne eivät vaadi sinulta suorituksia tai haasta keskusteluihin aiheista, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Eläimille ei tarvitse todistaa omaa viihtymistään, eivätkä ne kyseenalaista sitä, missä sinun pitäisi milloinkin olla ja mitä tehdä. Eläimelle on aivan yksi ja sama miltä näytät, mitä musiikkia kuuntelet, millaista ruokaa syöt tai mitä harrastat. Kun eläimellä on hyvä olla kanssasi, se pysyy luonasi tai muussa tapauksessa lähtee etsimään muuta tekemistä. Tästä meidän ihmisten pitäisi rohkeammin ottaa mallia! Tyly tai typerä ei pidä olla, mutta jokaisen pitäisi sisäistää se tosiasia, että oma viihtyminen ja hyvä olo ovat vain ja ainoastaan sinun itsesi kontolla.

Perhettä ja muutamia muita poikkeuksia lukuunottamatta väsyn ihmisten seuraan nopeasti. Parin tunnin sosiaalinen kanssakäyminen on minulle huomattavasti rankempaa kuin vaikka lenkillä käyminen tai jumppa, ja vaatii pidemmän palautumisen. Jollekin kokonainen päivä kotona ilman kontaktia ulkomaailmaan on kauhistus – itse olen välillä pyytänyt mieheltä nimenomaan iltaa ihan vain itsekseni. En toki ole täysin immuuni minäkään, vaan on myös olemassa niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa pystyn nimenomaan lataamaan akkuja. Yhden tällaisen sain onnekkaasti takaisin elämääni jokin aika sitten. Ja toki aiempaan viitaten, mieheni seura ei myöskään kuormita minua, mutta ihan aina ei vaan voi olla yhdessä, edes eri huoneissa tekemättä mitään.

Miksi sitten niin helposti suostumme asioihin, joita emme oikeastaan haluaisi tehdä? Sanoisin, että sen takana on se kuuluisa sisu. Suomalainen kasvatus opettaa, että mukisematta pitää kestää, pahakin ruoka syödään lautaselta loppuun, pikkuhaavereista ei itketä ja aina pitää olla vähän parempi kuin naapuri. Minä ainakin myönnän, että monesti en kehtaa kieltäytyä jostain. Käyn päässäni nopean ajatusketjun – mitä se toinen nyt ajattelee jos en mene, enhän mä nyt kehtaa olla tylsä ja kieltäytyä, suuttuuko se jos mä en mene. Oikeasti millään näistä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Ainoastaan sillä on väliä haluatko sitä itse, jaksatko, onko se hyväksi sinulle. Ei ole häpeä olla itselleen lempeä ja ajatella omaa jaksamistaan. On ihan ok sanoa ei.

Löysitkö tekstistä tuttuja tuntemuksia, ajatuksia, fiiliksiä?

Ootko sä joskus suostunut johonkin ja katunut sitä hetken päästä?

Tehdäänkö yhdessä päätös, että tästä lähin ollaan lempeämpiä itsellemme? 

Kuvat ovat viikonlopulta lapsuuteni maisemista.

En ollut silloinkaan ihmisten keskellä sulavasti sukkuloiva,

vaan vietin päivät mieluummin maalla isänäidin kanssa.