On ihan ok sanoa ei

Puhelin piippaa uusista viesteistä pitkin päivää, joku soittaa, sähköpostiin kilahtaa illanviettokutsu. Kaikki mahdollisuudet vaikuttavat kivoilta – tilanteita ja tapahtumia, joissa viihtyisi varmasti. Mietit kaksi sekuntia, vastaat ”joo, mä tuun!”, ”nähdään vaan”. Kuluu tunti tai pari ja lyöt päätä seinään. Miksi taas saatoit itsesi tähän tilanteeseen, kun voisit vain mennä kotiin ja olla yksin?

Tuttu tunne?

Mulle käy näin tosi usein.

Innostun helposti hauskalta kuulostavista ideoista ja menoista, mutta mitä lähemmäs niiden toteuttamisen aika käy, sen enemmän kelaan mahdollisia skenaarioita päässäni ja pohdin, kuinka houkuttelevaa olisi perua koko juttu ja ottaa aikaa itselleen. Viidettä päivää peräkkäin. Kohteliaisuudesta en kuitenkaan peru, vaan sparraan itseni suoriutumaan lupaamistani asioista. Joskus se on tosi helppoa, toisinaan älyttömän haastavaa. Kaikesta huolimatta useimmiten myös palkitsevaa.

Jos se olisi mahdollista, viettäisin aikaani paljon enemmän eläinten parissa - niiden käyttäytymistä seuraten ja tutkien. Eläinten kanssa on helppo olla oma itsensä. Ne eivät vaadi sinulta suorituksia tai haasta keskusteluihin aiheista, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Eläimille ei tarvitse todistaa omaa viihtymistään, eivätkä ne kyseenalaista sitä, missä sinun pitäisi milloinkin olla ja mitä tehdä. Eläimelle on aivan yksi ja sama miltä näytät, mitä musiikkia kuuntelet, millaista ruokaa syöt tai mitä harrastat. Kun eläimellä on hyvä olla kanssasi, se pysyy luonasi tai muussa tapauksessa lähtee etsimään muuta tekemistä. Tästä meidän ihmisten pitäisi rohkeammin ottaa mallia! Tyly tai typerä ei pidä olla, mutta jokaisen pitäisi sisäistää se tosiasia, että oma viihtyminen ja hyvä olo ovat vain ja ainoastaan sinun itsesi kontolla.

Perhettä ja muutamia muita poikkeuksia lukuunottamatta väsyn ihmisten seuraan nopeasti. Parin tunnin sosiaalinen kanssakäyminen on minulle huomattavasti rankempaa kuin vaikka lenkillä käyminen tai jumppa, ja vaatii pidemmän palautumisen. Jollekin kokonainen päivä kotona ilman kontaktia ulkomaailmaan on kauhistus – itse olen välillä pyytänyt mieheltä nimenomaan iltaa ihan vain itsekseni. En toki ole täysin immuuni minäkään, vaan on myös olemassa niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa pystyn nimenomaan lataamaan akkuja. Yhden tällaisen sain onnekkaasti takaisin elämääni jokin aika sitten. Ja toki aiempaan viitaten, mieheni seura ei myöskään kuormita minua, mutta ihan aina ei vaan voi olla yhdessä, edes eri huoneissa tekemättä mitään.

Miksi sitten niin helposti suostumme asioihin, joita emme oikeastaan haluaisi tehdä? Sanoisin, että sen takana on se kuuluisa sisu. Suomalainen kasvatus opettaa, että mukisematta pitää kestää, pahakin ruoka syödään lautaselta loppuun, pikkuhaavereista ei itketä ja aina pitää olla vähän parempi kuin naapuri. Minä ainakin myönnän, että monesti en kehtaa kieltäytyä jostain. Käyn päässäni nopean ajatusketjun – mitä se toinen nyt ajattelee jos en mene, enhän mä nyt kehtaa olla tylsä ja kieltäytyä, suuttuuko se jos mä en mene. Oikeasti millään näistä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Ainoastaan sillä on väliä haluatko sitä itse, jaksatko, onko se hyväksi sinulle. Ei ole häpeä olla itselleen lempeä ja ajatella omaa jaksamistaan. On ihan ok sanoa ei.

Löysitkö tekstistä tuttuja tuntemuksia, ajatuksia, fiiliksiä?

Ootko sä joskus suostunut johonkin ja katunut sitä hetken päästä?

Tehdäänkö yhdessä päätös, että tästä lähin ollaan lempeämpiä itsellemme? 

Kuvat ovat viikonlopulta lapsuuteni maisemista.

En ollut silloinkaan ihmisten keskellä sulavasti sukkuloiva,

vaan vietin päivät mieluummin maalla isänäidin kanssa.

Valopiikki sadepäiviin

Aloitin työt viikko sitten maanantaina kesäloman jälkeen, ja syyskelit löivät toden teolla päälle. Muutamana päivänä kotimatkan sai taittaa ukkoskuurossa - onneksi päädyin sittenkin lataamaan bussikortille kuukauden käyttöoikeuden. Lenkille sateessa lähteminen on oikeastaan aika mukavaa, mutta työmatkat pysyttelen mieluummin kuivana. Toki, voisin kantaa mukana vaihtovaatteita, mutta jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun märät vaatteet riisuessa tekisi mieli vain kaivautua villasukat jalassa peiton alle, eikä pukea tilalle uutta työkelpoista asua kahdeksaksi tunniksi. 

Blogi vietti hiljaiseloa kevään ja melkein koko kesän, joten joitain kuvia on jäänyt julkaisematta. Nämä Friskalan retkeltä otetut - jälleen melko eläinpainotteiset - kuvat halusin julkaista niiden tunnelman takia. Nämä ovat parin kuukauden takaa, kesäkuun puolivälistä, ja kuvaavat mielestäni mainiosti vihertämään puhjenneen luonnon fiilistä. 

Friskalan lintutornin lähistöllä laiduntaa sekä karjaa että hevosia. Tornista tuli bongattua myös muutama lintu, mutta vieläkään ei ole meillä ihan tuo bongariharrastus lyönyt itseään läpi. Pitäisi ehkä hankkia jokin kunnollinen lintukirja, kiikarit ja ylipäätään tietoa siivekkäistä. Tavallaan se kuitenkin kiinnostaisi, kun usein tulee liikuttua paikoilla, joissa erilaisia lintuja olisi mahdollista bongata. 

Viime kesänä näimme Friskalassa muutaman kyyn poikasen, mutta tällä kertaa matoset pysyivät piiloissaan. Hyvä niin, itse en niistä juuri välitä.

Joko lämpimät kesäpäivät riittivät sulle, vai odotatko innolla,

pitävätkö lehdissä varovasti lupaillut lämpimät loppukuun päivät paikkaansa?

Syksyn sävyisiä iltoja

Kolmen viikon kesäloma tuli päätökseensä - ehkä vähän liian nopeasti, toisaalta juuri sopivasti. Vaikka ei haluaisikaan ajatella kesän vielä olevan ohi elokuun alussa, on kieltämättä töihin paluussa  ja kylmenevässä ilmassa syksyn tuntu. Aamut ja illat ovat jo viileitä, päivisin tarkenee auringossa vielä t-paidassa. Sisäinen kesälapsi haikailee shortsien perään, mutta järkevä aikuinen valitsee pitkät housut ja pyrkii välttämään vilustumisen.

Pelloilla vilja alkaa tuleentua, parvekkeen kesäkukkasten terävin kukkaloisto on jo katkennut ja puiden latvoissakin on kellastuneita lehtiä. Kuten Sir Elwoodin hiljaisten värien huikean karismaattinen Juha Lehti laulaa: "Vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle aina vaan aiemmin ja aina vaan ilkeämmin".

Syyskesässä on kauniit ja hyvätkin puolensa. Pukeudun mielelläni neuleisiin, isoihin huiveihin ja pipoihin. Vaan voisiko ilman sukkia kulkea talvetkin? Valokuvien taustoille maalautuu usvaa, keltaisen eri sävyjä, tummenevia iltoja ja tasoille sytytettyjen kynttilöiden liekkejä. Erilaisten teelaatujen kulutus kasvaa jälleen kohisten, vaatekaupat täyttyvät joka vuosi toistuvista "uutuusväreistä" ja lapset aloittavat koulutiensä. Syksyissä on aina mukana luopumisen tuskaa ja melankoliaa - lomat loppuvat, valo vähenee ja luonto kuihtuu.

Kevät tulee kuitenkin ensi vuonnakin. 

Minä vietin viimeisen lomailtani sunnuntaina Kuralan Kylämäellä, hevos- ja lammasaidan vierellä. Nämäkin kaupungin kesätyöläiset palaavat pian koteihinsa. Minun sydämeni valloitti tänä kesänä erityisesti kaunis ruunikkotamma, joka nytkin vietti pitkän tovin aidalla seurustelemassa. Hän on hurmaava!

(Mikäli joku tunnistaa tamman ja tietää tämän kaipaavan rapsuttelijaa ja hoitajaa, olen vapaaehtoinen!

Muutkin sosiaaliset, "sylissä viihtyvät" kaviokkaat huomioidaan ehdottomasti.)

Iitin helmi, Olgan farmi

135 kilometriä Helsingistä, 30 kilometriä Kouvolasta ja 45 kilometriä Lahdesta sijaitsee varsinainen Iitin helmi, ihana kotieläinpiha Olgan farmi. Tilan emäntä on monille tuttu esimerkiksi Salkkareista, blogistaan tai suosituista ruoka-aiheisista kirjoistaan. Minäkin leivon nykyään pullaa Olgan resepteihin luottaen ja myönnän kyllä, että nämä edellämainitut ovat suuri syy siihen, miksi kotimatkamme teki mutkan aivan toiseen suuntaan Valkeakoskelta Turkuun nähden.

Olen seurannut Olgan farmin kuulumisia sosiaalisessa mediassa sen perustamisesta lähtien ja lukenut eläinten edesottamuksista niin paljon, että suurin osa niistä tuntui ihan entuudestaan tutuilta! Farmin pihapiiristä löytyy muun muassa alpakoita, pupuja, hevosia ja poneja, aasi, lampaita ja vuohia sekä aivan todella hurmaava tämän kesän tammavarsa. Osan eläinten aitauksiin on lupa myös vierailijoiden omalla vastuullaan mennä, eikä ihme. Eläimet olivat järjestäin todella ystävällisiä, sosiaalisia ja kilttejä.

Me taisimme tuona torstai-iltapäivänä olla ainoat paikalla, joiden mukana ei ollut vähintään yhtä lasta. Pihapiirissä onkin mukavan näköinen leikkialue sitä kaipaaville sekä paikkoja, joissa voi nauttia omia eväitään. Paikalta löytyy tietysti myös kahvila, jonka hyllyt notkuivat herkkuja! Kuuden euron sisäänpääsyn maksoi todella mielellään - ihana tukea tällaista eläintenpitoa. Tältä kesältä farmi sulkee ovensa jo parin päivän päästä, lauantaina kolmas elokuuta, mutta laittakaa ihmeessä korvan taa ensi kesän lomasuunnitelmia silmälläpitäen!

Pihapiirin hevoset olivat kiistatta omia suosikkejani, mutta ei sovi väheksyä muitakaan eläimiä. Erityisesti paikan sydämessäni otti kaunis, valkea satuponi Carmina, joka olisi seissyt aidalla kuuntelemassa rapsutuksia varmaan vaikka koko päivän.

Missä on sun lemppari kotieläinpiha - vai kiinnostaako moiset ylipäätään?